Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 11, 1956

              r" ; (Jatkoa)
— nr*AIVAS, kun pien sinua odotta-
-ä- nut. Missä olet ollut, Inke-jti?
Tule, tule nopeaan . . .
Inkeri ei vastannut. Hän juoksi Kei»
Jukan edellä ylös. Taaskin onni suosi
häntä. Kukaan ei nähnyt häntä. Vapi*
sevin sonnin tarttui hän huntuun. Kei-jukka
auttoi häntä läähättäen.
— Ei kukaan tiedä tästä mitään, lää­hätti
hän. — Näin lähtösi ja olen tätä
huonetta vartioinut sen jälkeen kuin lo­hikäärme.
Moni olisi tullut sisälle, mut­ta
en ole laskenut. Mitä tästä olisi
noussutkaan . . .
— Keijukka, sinä siskoistani rakkain,
kuinka suurenmioinen olet ollutkaan . . .
Inkeri tunsi itsensä liikutetuksi. — Suo­koon
Jumala, että sinusta tulisi onnelli­nen
ja saisit hänet, jota rakastat.
Sisarukset syleilivät toisiaan kiihke­ästi.
iKeijukan posket olivat lehahta­neet
hehku^^ punaisiksi hänen kiiruh­taessaan
ulos ovesta, josta Arvo astui si­sälle.
— Nyt, nyt, jyskytti Inkerin sydän.
Arvo iastui yli lattian, suuteli kevyesti
flnkeriä otsalle, ojentaen kauniin kukka­vihkonsa.
Hetken tärkeys ja juhlalli­suus
olivat tehneet hänet miltei jäy­käksi.
Hän ojensi käsivartensa Inke­rille.
Kun tämä oli laskenut vapisevat
sormenpäänsä hänen mustan juhlapu­kunsa
hihalle, astuivat he ulos huonees­ta.
Kaikki muu jäi hämäräksi aisti­mukseksi,
ainoastaan tuo hetki, kun hän
Arvon rinnalla polvistui jossain, jäi läh­temättömästi
hänen mieleensä.
— Tahdon . . . oli hän koneellisesti
lausunut toisen perästä, hiljaisin, värise-^
vin äänin.
• V I I I .
He olivat jättäneet häähälyn taak­seen.
Arvo oli ottanut Inkeriä kädestä
ja kiitollisin mielin tämä oli ensin hen­gähtänyt
kuin helpoituksesta ja seuran­nut
sitten häntä. He olivat pysähtyneet
Snkerin huoneen kynnykselle. Tai oi­keammin
Inkeri oli jäänyt kynnykselle
kuin lamautuneena. Arvo oli astunut si­sälle.
Huoneen olivat jotkut näkymättömät
voimat järjestäneet morsiusparia var­ten.
Akkuna oli auki ja lämmin yötuuli
heilutti keveitä pitsiverhoja edestakai­sin.
Lattian yli kulkivat valkeat liina-matot
punaisin raidoin. Pöydällä heh­kuivat
veripunaiset ruusut maljakossa.
Kukkia, niitä oli kaikkialla — vuotees­sakin.
Nyt vasta Inkerin katse kiintyi
siihen. Se oli leveä vuode kaksine pie-luksineen,
siis kahdelle. Äidin silkki­nen
hääpeite, lakanain valkeat, hienot
pitsit ja kukkia kuin pudonneena sinne
tänne. Uunin reunalla pieni Amor-vei­tikka
ojenteli joustaan hullunkurisen ly­hyet
siivenalut selässään. Sekin oli saa-
''Minkä takia Taavitsainen tahtoo ti­linsä?"
''Ajattelin tämän Karoliinan kanssa
mennä naimisiin".
S>Tityi hiljaisuus. Tilanne oli todella
hu-snttava, varsinkin Karoliinan koh­dalta.
Älähän aikaa itseään käänneltyään ja
pimasteltuaan ja aprikoituaan hän kui­tenkin
sanoi:
"Eihän siitä ole ollut edes puhetta­kaan
aikaisenunin."
Mitäs se puheista paranee. Minä o-len
kuunnellut, kun sinä olet kehimut
minua, niin ajattehn, kyllä tuo minulle
muijaksi tulisi", puhui Jeru.
^'Huomenna ostettaisi kihlat."
*'Koska tämä asia sai näin juhlallisen
käänteen, niin annetaan ne lankun pät­kät
\'ankalle kihlajaislahjaksi", ilvehti
mestari teeskennellen.
Asia sovittiin. Hetkistä myöhem­min
nousi Taavitsainen jälleen viiden­teen
kerrokseen yli puolisataa tiiltä se­kissään
ja hänen jäljessään kiipesi Ka­roliina
taakkoineen mielissään siitä, että
se oli Jeru, joka kulki edellä.
'4
KIRJ. HILKKA
nut ruusunnupun päälaelleen.
Inkeri painoi käden sydämelleen. Tä­tä
hän ei ollut ajatellutkaan . . ..Ja tätä
ei kuitenkaan voinut kiertää . . . H än
oli nyt vaimo. Arvon virallisesti vihitty
vaimo, vapaaehtoisesti siksi lupautimut^
kun ei luullut muita onnenmahdolli-suuksia
enää olevan. Lupautunut ai­keissa
tehdä toisen onnelliseksi. Mutta
nyt . . . Näin hän ei ollut sitä ajatel­lut
. . . Kumka lapsellinen hän olikaan
ollut, ikäänkuin sielujen side olisi ai­noa
side avioliitossa.
— Inkeri, olet väsjmyt. Aamuun on
enää pari tuntia. On jo aika käydä le­volle.
Arvo lähestyi katseessaan hel­lyys
ja onni. Hän tarttui Inkerin hun­tuun
ja riisui sen hellävaroen pois,
Kuihtuneet kukat Inkerin käsistä asetti
hän pöydälle. Hän tunsi itsensä kuiten­kin
jotenkin niin kömpelöksi ja avutto­mana
seisahtui hän jälleen Inkerin
eteen.
— Inkeri, autan mielelläni sinua vie­lä.
Inkeri, mikä sinun on, vapisethan
kauttaaltasi ja olet aivan kalpea . . .?
— Arvo, se purkautui rajulla tuskalla
esille ja sitä myöten sitten kaikki muu­kin.—
En voi . . .anna anteeksi. En
voi . . . vaikka kuinka ajattelisin.Olen
pettänyt, näin sinut jälleen, mutta se ei
ollut ,tai:koitukseni. En vain tullut tätä
ennen ajatelleeksi . . . En voi rakastaa
kuin yhtä vain.
Hän itki hillittömästi, lohduttomasti.
Arvo oli ustunut askeleen taaksepäin.
Hän oli kalpea ja synkkä; Toisen raju
itku kauhistutti kuitenHh häntä. Hän
nosti itkevän morsiamensa ylös lattial­ta,
mihin tämä oli lyyhistynyt.
— Sinun täj^yy rauhoittua, Inkeri.
En koske sinuun tämän enempää näet-hän!
Olet niin väsynyt, sinun täytyy
käydä nukkumaan. Huomenna on ai­kaa
puhella — kaikesta . . . Tietysti
kaikki järjestyy, kuten sinä tahdot. Ar­vo
jutteli kuin pienelle lapselle rauhoit­taen,
hellästi. — Kas niin, nyt menen
tänne akkunan luo. Voit rauhassa käy­dä
levolle. Minun ei ole uni . . .
— Olet hyvä . . . kuiskasi Inkeri.
Hän riisuntui nopeasti. Vuoteelta,
pielusten välistä tapasi hän ihanan yö­puvun.
Se solui hurmaavana hänen
ylleen.
— Kylläpä tytöt ovat olleet kevyt­mielisen
tuhlaavaisia, ajatteli hän aavis­tamatta,
että se oli hänen oman sulha­sensa
lahja . . .
Tuntui tule\'an kuuma päivä, koska
aurinko hehkui jo kefänä taivaanran­nalla,
vaikka olikin vielä niin \'arhainen.
Arvo oli yhä paikallaan, kumartuneena
akkunasta ulos. Inkeri nukkui. Arv^o
oli parina viime tuntina tuntenut sie­lussaan
kaikki tuskan eri vivahdukset.
Mutta kun hän ajatteli kaikkea tar­kemmin,
ymmärsi hän, ettei toisin voi­nut
käydäkään. Hän nauroi nyt it­seään.
Hän oli timtenut mitä suurinta
x-ahingoniloa Kyösti Martolaa kohtaan,
ajatellessaan ylpeänä, että hän se kui­tenkin
oli, joka vei tytön. Nyt oli käy­nyt
kuitenkin näin . . . Martolalla tun­tui
ole\an onnea. Ja minkätähden hän
olikaan p\ytänyt Inkeriä omakseen,
vaikka tämä oli rakastanut toista? Hän
oli luullut saa\Tittavansa sillä. jotain,
mutta pahoin erehtynyt. Hänen omat
tunteensa — no, niistähän ei kannatta­nut
puhuakaan . . . Hän naurahti kat­kerasti.
Kuinka hän kaipasikaan nyt
ystävää, joka saisi unhoittamaan kai­ken.
Hän oli yksinäisin omissa häis­sään
. . .
Joku oli kiertänyt nurkan takaa ja
kulki hiljaa hyräillen alhaalla, ikkunan
alla. Joku \-alkopukuinen neitonen. Ik­kunan
alla hän katsoi kuitenkin nopeas­ti
ylös.
— Hyvää huomenta, Keijukka, Arvo
virkkoi, mataloitaen ääntään ja hymyil­len.
Kuinka hän salassa nauttikaan ty­tön
katseesta, joka oli tullut kuin säi-kähtjmeeksi
hänen tervehdyksestään.
Keijukka oli sellainen lapsukainen vie­lä.
' Arvo kiusoitteli häntä aina mielel­lään.
— No, etkö vastaakaan?
— Huomenta sitten, Keijukka hy­myili
ylös. — En tiennyt laisinkaan,
että sulhasmiehet ovat näin varhaisia.
— Entä morsiusneidot, pisti Arvo no­peasti.
— Tuskinpa lienet nukkunut
laisinkaan . . .
— En olekaan — tanssinut vain . . .
Keijukka hengähti syvään.
— Minne ritarisi heitit? — Arvo pu­hui
hiljaa, ettei herättäisi Inkeriä. Ke­vyt
juttelu sai hänet itsensäkin irti
omista synkistä mietteistään.
— Ei minulla ole sellaista, Keijukka
naurahti.
— Minne nyt aiot mennä?
— Rantakalliolle istumaan.
— Kuulehan, jos minäkin tulisin.
— Sinä . . . Siniset silmät katsoivat
loistavina ylös. — Älä höpsi, kuului
sitten.
— Oikein totta. Inkeri nukkuu vie­lä,
enkä mitenkään raaski häntä herät­tää.
Ja itse kaipaisin jo pientä verryt­telyä
. . .
— Hän herää kuitenkin, jos lähdet
oven kautta koluamaan.
— Tätä tietä olisi aikomuskin. —
Arvo oli kiepsahtanut akkunalle. Hän
oli vaihtanut juhlapukunsa kevyem­pään.
Valkoisen tennispaidan kaulus
huikaisi alhaalla seisojan silmiä.
— Älä herran tähden, tapat itsesi,
kauhistui tyttö.
— Kas näin, kas näin . . . En ole
ensi kertaa tässä hommassa. Pikkupoi-kanahan
sitä kiipeiltiin seiniä pitkin
kuin oravat.
Keijukan kauhuksi ja hämmästyk­seksi
tuo alaslasku toisesta kerroksesta
suoritettiin mahdollisimman nopeaan.
— Mitäs sanot. — Arvo seisoi nau­raen
alhaalla maassa.
—Luojan kiitos, ettet taittanut nis­kojasi,
vastasi Keijukka.
— Ei ne niin hevillä taitu . . . Arvo
pyyhkäisi tukkaansa taaksepäin. Tun­tui
kuitenkin nololle, että oli jättänyt
Inkerin.
— Tule, mennään sitten, virkkoi lap­sellisen
pehmeä ääni hänen vierellään.
Arvo käännähti nopeasti. Kylläpä
Keijukalla oli Inkerin ääni ja siknät,
hiukset ja kaikki . . . Hän hengitti
raskaasti. Senkö tähden hän aina oli
Keijukasta, tuosta suloisesta lapsukai­sesta,
niin pitänyt . . .?
Rantakallio oli vielä viileä. Siinä oli
h^ä loikoa ja katsella järven herää­mistä.
Arvo tarkasteli salaa Keijukkaa rin­nallaan.
Tämä istui vaiti kuin alaku­loisena.
Katse kulki jossain kaukana.
— Uneksija . . mietti mies. Ja taas
pisti sihnään tuo yhdennäköisyys Inke­rin
kanssa.
Pieni, pehmeä profiili, lapsellisesti
värähtelevät silmäripset, kaulan-kaari
ja niskan pehmeys. Miten nauretta-
\-an pieni niska. Ar\'on täytyi hymyil­lä.
Se oli jotain erikoista Keijukalla, In­kerillä
ei ollut sellainen . . .
Ar\'on oli oikeastaan nyt h^ä olla.
Keijukka ei osannut ajatella mitään, oli
\-ain niin lapsellisen luottavainen. Eikä
Ar\'o katunut, että oli lähtenyt. Hän
kääntyi, painoi päänsä Keijukan kädel­le,
joka lepäsi kalliolla ja virkkoi puo­liksi
leikillään, puoliksi tosissaan:
^ Keijukka, ken-o satu! ^Sii^jfin
kuulema, olet mestari niitä keksimään
ja kertomaan.
— Satu! —Keijukan nauru oli kir.
kasta, mutta mies tunsi pienen ikävää
siinä. — Saitu, mitä smä niistän enää
. . . Nehän kuuluvat lapsille vain.
— Joskus ön mielellään, lapsi. Kerrol
Mutta kun toinen ci aloittanut, hv.
myili vain, aloitti hän itse ä ä n e si
uhma, salattu tuska ja hellyys:
— Olipa kerran . . .
— Olipa kerran . . . kertasi Keijuk­ka,
kiertäen Jtätensä polviensa ympäril.
le ja hetkisen mietittyään hän aloitti
antaen kullanhohtoisten ripsiensä pai-nua
alas poskille.
Tapiolan vanha sukutalo oli p » ^ .
nyt aina polvesta polveen isältä ppjalie.
Siksipä Tapiolan vanhukset ottivatkin
uuden miniän niin riemulla vastaan.
Olihan se selvä merkki siitä, että pqlka
lopultakin jäisi kotitaloon ja sen isän­nyyttä
hoitamaan. Tämä murhe olikin
painanut Tapiolan vanhuksia aina siitä
päivästä saakka, kun Eero-poika josta
piti tulla maanviljelijä, oli kuollut. Ar­voa
olivat aina jo lapsuudesta vetäneet
kirjat ynnä muut askartelut. Eivätkä
vanhemmatkaan olleet niissä mitään pa­haa
nähneet, päinvastoin, mutta salassa
he olivat alkaneet kuitenkin toivoa, et­tä
poika jäisi kotia lopultakin. Olihkn
vanhaa kotia, perintötaloa, niin vaikea
vieraisiin käsiin luovuttaa. Heidän ilon­sa
loppui kuitenkin lyhyeen. Syksyllä
Arvo taas lähti, kuten niin usein ennen*
kin, lukujaan jatkamaan. Vanhukset
ihmettelivät, kun ei edes nuori vainio­kaan
vastaan pannut. No, hänhän öli«
kin sellainen hiljainen, suurisilmäineA
— mikä lie ollutkaan . . .
— Ei hän kuulu tänne, virkkoi Ta­piolan
vanha isäntä pudistaen harmaata
päätään. — Hyvä tyttö, ei mitään vi­kaa,
mutta jossain liiuualla hänen aja­tuksensa
ovat, mutta eivät täällä.
— Voihan hän ikävöidä Arvoakin,
huomautti emäntä.
— Hullu poika. . . kun tuollaisen ku­kan
toi tänne kuihtiunaan, lausui isän­tä
harvakseen.
He toivoivat usein, että Inkeri olisi
ollut iloisempi, käynyt kylää, mutta tä­mä
pudisti vain nauraen päätään ja sa­noi,
ettei kaivannut mitään sellaista.
Pirtin keväthämyisessä hilpaisuudessa
hän parhaiten viihtyi, siellä neuloi ja
näperteli. Kangaspuut helskyivät,
kauniit matot ja taiteelliset raanut ja
rjijyt valmistuivat. Oikein vanhan
emännän sydän ylpeydestä paisui, hä­nen
näytellessään. miniänsä käsitöitä
kyläläisille.
Xäin oli todellakin talvi vierähtänyt,
Inkeri ihmetteli sitä usein itsekin. Oli­han
hän luullut talven lumien alle hau­tautuvansa
lopullisesti. Niin sairas oli
ollut hänen sielunsa ja heikolta oli tun­tunut
ruumiskin. He olivat Arvon
kanssa kuitenkin tulleet siihen yksi­mieliseen
päätökseen, että näin olisi pa­ras,
ainakin — toistaiseksi. Eihän heti
voinut purkaakaan, suvunkaan tähden,
joka muutenkin piti jo hyvää hälinää
'Inkeristä. Inkeri ihmetteli usein, kuin­ka
tyynesti Arvo sentään suhtautui a-siaan,
eikä koskaan, vahingossakaan,
tahtonut hyväkseen käyttää oikeuk­siaan.
Se sai Inkerinkin tuntemaan
olonsa miellyttäväksi ja viihtyisäksi,
vaikka hän alkuaikoina oli tuntenutkin
uudessa kodissa mitä viiltävintä ikävää
lapsuudenkodm puoleen. Syksyllä oli
Arvo lähtenyt ja niin oli Inkerin lohdut­tomin
ja yksinäisin talvi alkanut. Pi­meät
päivät ja illat aivan kuin turrutti-
\-at lopullisesti hänet. Ei jaksanut
muistella mennyttäkään kuten ennen,
tuntui, ettei kuitenkaan enää uutta ke­vättä
tulisi.
Se oU tullut sittenkin! Uusi kevät
Samat kukat, sama suhiseva tuuli, sa­ma
valo ja kirkkaus kuin ennen, mutta
• \
•1
' kuitenk
kaipaus
sesti uv
nyt; tul
tuhannc
Inker
tön pnr:
-
nut odo
^ je Engl
) meisetk;
dämestä
oma,, ra]
•; kin epä
, Vaikka
, häntä.,, c
1nen. M
^ta ei oUi
^unsa
ikuisesti
'loinakir
•lisivat
^ ivomieli
\ kuisen
'f>\i vain
ään, mi;
Inkeri
uon kir;
?iinä oli
iuolinvu
letty jo]
li. katu
' livan vi
ettu. I
ielleen (
i "Räkä
3eräinen
ii. mutt;
neksi.
uari ka
^luistat
auseenp.
i tuinka '.
jiina otta
loistA. \
•elvöllisi
luomaat!
listi,, etti
'jtas Kai,
ä, mutt£
le. sydäi]
I ani ei i
lysyn tu
'n itsessi
^en tunn
\ fauniin
?änime s
a kukki
II inakin i
j ohdattaa
.erran ty
I o vain, j
'es poltti
äpä taht
öisen ni
Sivu. 4