Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 27, 1940

              Sivu 8 LAU-\KTAINA, TAIVIMIKUITN 27 PÄIVÄNÄ 1940
'»•Pr. •
»4
•11
Oottako kuullu mikä siihe oli syynä
kun ei kaikki suamaläaset tuUehek-kaa
ensimniääsiksi maratonilla?
Asia on sillä lailla, jotta mun pitää
kertua se oikee juurtajaksaan.
Kaikki meni hyvin heti aluusta
aikaan, niinkun oli meinattuki ja niin-ku
Pihkala oli määrännykki.
Kahrenkymmenen kilometrin pääs
eli pualivälis olivat Hannes ja^ Tatu
erelläj hyvän matkaa; Tuamikoski ja
Tallkreeni vähä peräs ja siinä välis
tulla pomppii mustanaamaane afrik-kalaahen.
— Tulkaa, tulkaa poijat — huuti
Hannes Tuamikoskelle ja Tallkree-nille.
— Mutta ne vastasivat jotta
—- Antaa mennä vaan! MeilF on
het juttelemahan flikoosta.
Tatu lähti vähä vinkiää viämähän
sanaa Hannekselle. , Ajpo- kaikkien
sivuu ja otti sellaasen vauhrin, että
meni jo Häftneksenkin paitti.
— Mitä tuhatta sä Tatu meinaat?
— kiljaasi Hannes. — Ku- sivuutte-tämän
Tallkreenin kans puhet flikka-asioosta.
S'oon kuulemma se mun
vanha helluni Ilmajoelta ny Helsingis
ja Tallkreeni on sen nähny — huik-kas
Tuamikoski Hannekselle.
— Mutta kattokaa vaan, jottei
tua afrikkalaane jää teirän sakkihin-na
— huuti Hannes.
— Älä pelkää' — Kun saamma
jutut selviksi Tallkreenin kans, niin
me ajamme sen sivuutte.
—-Pitäkää vain varanna—varootti
Hannes ja rupes taas Tatun kans pu­hu
maha perheasioosta.
— Jokos se sun flikkas on vanha?
— kysyy Hannes.
— On se joulusta neljännellä —
muisteli Tatu. —Vaikk'em mä niin
vissi oo. — Siitä tuloo kans juaksija
vaikk'onkin flikka. —- Se harjootteloo
jo köökin pöyrän ympäri. Äitee sit'
on ny viälä treenannu, mutta Pihkal'
on luvannu ottaa sen sitten treenatta­vaksensa.
— Kuinkas sun akkas ny voii? —
kysyy Tatu hetken päästä Hannek­selta.
— No siinähän menöö tuumii
Hannes.
— Onkos sulia perillisiä viälä? —
l^ysyy Tatu tääsTTetken päästä.
— Hm, tuata, — jos ei ny aiyaii
justihin, niin — Kukas se siälä
sun peräsnäs tulla fläisköttää? —
kysyy Hannes äkkiä.
-— Vissihin. Tallkreeni —. tuumas
Tatu, mutta kattoo kumminkin taan-sa.
-r- No totisesti! — pääsi Tatiilta.
>;— Se on.se afrikkalaane aina vaap!
— Mihnäs on meirän poijat? —
kiljaasi Hannes.
Tatu seisahti ja jäi kattelemhan.
Hannes, ja afrikkalaanen jatköo\'at
matkaa. Tatu orotti kau\'an aikaa,
mutta Tuamikoskia ja Tallkreenia ei
vain näkyiiy. Siinä tuli.virolaane, yks
posetiirari, pelekialaane, amerikkar
iaane ja tuli jo ruottalaanenki!
Silloonkos Tatulle hätä!
- j - Haru sitt fintuppan? — kysyj'
Tatu jo .härisnänsä siltä ruättaiaa-selta.
Mutta s-oli niin kuitti miäs, fciäli
xam roikkuu suusta, eikä se = tainnu :
ymmät^ääkkää, mitä Tatu kysyy.
— No TOi ny sintta.sentähre! Oi- -
keen pitääs jo manata—-jahkuuTa^
tu.. — Nua poijan lor\nt o\'at jääne-kylniä
hiljaisuus^ —^ Lintu oli livis-täiiyt.
Billin lompakko oli \^jkeästi
pisj^ty, SMUren peilin kiinnitUmeen.
Se.oK amxi: täynpä .seteleitä, joiden
joulv<>^, loisti pieni; lappu: "Nollat
eix-ät n^fcitsfi-nutääOi kuten tiedätte.
N3Jt qleaame selvät» ASsymys kuin
pois-PMhallettu," Bill Stevens
tutki lompakkoaan, jonka sisältö oli
l i s ^ y n y t puolella, ja naurahti kar­measti.
ajat! — Olikos.se puhet sellaane?
Tatu kuuli: ja kattoo taansa;
— Jassoo, vai siäläkö sä olikkin!
— Kuule ny hiivatti, kun Tuami­koski
ja Tallkreeni ovat jääneet flär
säjämhä flikoogtai Ja täs on ny vä­lis
jos jonkinfäristä; musikkaa. kuinka
paljo hyvänä. Mitäs ny tehrähän?
— hohuutti Tatu.
— Häh?.— sanoo Hannes, vaikka
se kyllä kuuli ja ymmärti,
— Vai joraantunehet sinne? Kyllä
n'oon yksiä vessuloota nua poika-miähet,
ku eivät malta jättää akan-töhinoota
eres tääläkää miälesta.
— Mitäs sanoo Pihkala ja Sua-men
kansa?
— Sanos muuta!
hötkötti Tuamikoski;
— Tuhannen juuttahat! — kiljaa­si
Tatu pöljille, kun äärehe pääsi. —
Täälä te sen viätävät kelliskelettä ja
nauraa kitkutatta, ettäkä muista ko­ko
hommaa; — Ajatelkaa, mitä sanoo •
'Suamen kansa, ku saa kuulla kuinka
te lorvaaletta^ — Het' liikkeelle,;
senfci peijoonit! Hannes on niin suut- '
tunu, jotta se aivan piha jaa.
Kyllä: tuli pöljille kiirus. Lähtivät^
harppooniha aika hamppua ja ajoovat
pitkän juaksijajoukon sivuu. Tatu;
aina vaan karkas lujempaa ja- juKitti
poikia kovempaa plynimähä.
Kun n'oli päässehet parhuusen
ruattalaasen rinnalle, rupes Tatuakin
jo naurattamha jotta
— No, ei oo enää hätää mitää.
Kovasti velii näyttää ponkivan —
puheli Tatu.
Jahkaasi Ta-tuki.
— Ei ny auta muu ku sun pitää
lähteä sanomha niille, jott'ei se pas­saa
se sellaane peli. Lähre ny vähä
sassihi ettimhän niitä poikia ja sun
pitää, Tatu, kattua, että ne lähtöö
liikkehelle ja ajaavat tänne föörihi.
— Taitaa mun pitää lähtiä hakho
niitä senki lurjuksia, ku.—
— Ja muista, ettet jätä niitä enää
kahren keske fläsäjänihä — huuti
Hannes Tatun perähä, ku se lähti
päineskelho takaasippäin.
Tatu juaksi hirviää vauhtia takaasi
monta kilometriä ja. löyti Tuamikos-ken
ja '^'allkreenin viimmeen tiän-viärestä
istumasta. Niil'oli kovasti
mukavaa. Tallkreeni aiva piteli ma­haansa
ja nauroo katketaksensa kua
Tuamikoski jutteli yhrestä neekeri-flikasta,
jonka kans s'oli fräkänny
elelävallöos.
—Sellaanen lihava lellu ja liperteli
mullen jotta"miu mau tiri liri" —
— Höru Juunssonni, huru koore
nu? (Kuules Juunssonni, kuinka
luistaa) — solkkaali Tatu ruattia. —
Tuu sakkihin ny säki Juunssonni,
niin pääset lujaa. — Kiri, kiri!
—Ei, kyllä meirän pitää poijat ny
jättää tämä Juunssonni herränhaltu-hun,
vaikka, se hävyttömästi onkin
tehty. Pitää 5a-ittää Hanneksen
joukkoho — puheli Tatu.
Ja niin taas mentihin hyvää hölk­kää
monen franskalaasen, kreikkalaa-sen,
enklantilaaseh, pelkialaasen, nee­kerin
ja kiinalaasen ohi.
Mutta sitten salvat poijat sihti-hinsä
runsahan pualen kilometrin
päässä piänen hoikkakinttuusen äi­jän
venkkuran, joka mennä lipotteli,
n'otta sääret vilaji kun vehriääset
vyhrinpuut.
— Mikäs junkkari se tua oikee on­kaan,
poijat? — kys5or Tatu. — L i ­sää
vähä höyryä^ Tuamikoski siälä
eres, jotta saarahan se kiinni ja kat-tothan
mikä otus se on.
Tuamikoski painoo päälle ja saiki
sen pian kiinni.
— Tämä on jäppi!
— Mikä jäppi? — imehteii*Tatu.
— Jäppi tiätysti! — seliitti Tua­mikoski,
Jo kerkesivät T^bi- ja Tallkreeniki
siihen kattomhau sitä juaksi jaa.
— Tämähä, on jaapanilaane Kana,
kuri, joka.oikee kaiian kurilla pon-kii
ethenpäi! —-sanoo Tatu.
— No niiuj niin! Sehän se jä{^i
on!
>— Kuinka niin? — Mitä varte ä
-sahoot jaapanilaasta Kanakuria jä-piksi
— kysyy jo Tallkreeniki.
— Kaikki jaapaniläaseit on jäppiä.
Ainaki Amerikas — seliitti Tuami-koski.
— Jäppi on jaapanilaane. -
— Vai niin, imehteli Tatu. — Vai
sanothan jaapanilaasia Amerikas jä-piiksi.
.
Tallkröenilta pääsi'oikia hörönau-ru,
jost'ei tahtonu tulla_ löppuakaaii.
— E i , em'mä jaksa enää — rupes
Tallkreeni sanomhä Tatulle. — Mua
niin kauhiasti naurattaa.
Siiloon kunluuvetupäästä Hanlek-seÄ'ääni
eW— Poij;at!! r 3
lä nuhjaatta. "ÄTätfopian loppuu.
Täs on viälä joitakin viarahia miä-hiä
välis. Yks virolaane on aivan
kintuulla.
Tuamikoski lähti silloo paasoot-tamha
aika kyyttiä, mutta Tallkree­nia
nauratti niin kamalasti, jotta s'ei
jaksanukka pysyä joukos. Rupes
jäämhä ja pääsi jo ohi joki enklan-tilaane
ja tanskalaane.
Tatulle tuli kova hätä.
— Jos et totisesti saa kinttujas
käyntihin, niin mä jätän sun — uh-kaali
Tatu. — Kun kaikenmailman
flinttakintut täs menoo sun sivuutte.
Katto vain ,ettei viälä ruattalaanen-ki
pääse sun erelles, senkin hörö-tes!
— No ei ikänä! .— sanoo Tall­kreeni
ja rupes ponkimha.
Mutta matkai oli liika lyhyt. Se
loppuu kesken. Kun: Tatu kerkes
Tallkreenin kans sta,tioonilIe, niin
Hannesta jo tuara. retuutettihi monen
miäfien olkapäillä suuri laakerikrans-si
kaulas niitä vastaha.
— No^siäläkö sä Tallkreeni nyt
vasta, tuut? — huuti Hannes.
-rr Tullahan, tullahan — hoilas
I \ rar
risi
vai
mo
TaUkreeni. — Ja jäpit ja jupit on
kans kovas. tiilon töpinäs,
Mutta kaikkihi. hauskinta täs ma-ratonijuaksys
oli se ku. Ta tuki tuli
palkinnolle. Tatu. laskettihi kym­menenneksi
miäheksi ja kovaa sille
kans hurrattihi, ku se tuli ajaan Tall­kreenia
erellänsä. —-^
Ja. "s!oli aivan erehrys.
Ei Tatu dllu kilpaalemas. S'oIi
vaan perhänkattomas, että kaikki sua­maläaset
tulobvat pikias järjestykses
perille.
sen
lise
tav
lis
van
ens
matt
iänn
ny'
Tu
nä
kir
rot
var
laii
lasi
dot
raii
riin
em
rist
sana
cntys viimeJsteien^ssäinromsipa^asia^joka tuliian antamaan vuo-
Siitin. Silk valokuvaajaUe, joka. on tarjonnut parhaat kuvsa sano-fnalekdiUe.
Tämä voitonmerkki tunnetaan nimellä Harry DouelUn
palkmto; midien muistioksi, joka. Neui York Daily Njesvsin vas­taavana
toimittajana oli innostuneena suosinut ja kehittänyt tätä alaa
Jokainenhan, tietänee, että sana
keisari- jpliluurpomajäisesta sukuni­mestä,,
«Caesarista, yieläpä: senkin, et­tä
se muuttui suiurkunin^asta, ''ku­ningasten
ktmingasta" merkitse\'äksi
arypninieksi 3envuoksi> että Julius
- Cae^r : ja: hän^_ seruiaäja^ eivät ^.
ottaneet kuniiig£öjta?v^^ tittel^
vaan ainoästaanr käsiin^^:
kaiken vallan samalla tavalla kuin .
itsevaltiaat suurkuninkaat, '
Mutta riiiksi he eiyät ottaneet ku-ninkaan
nimeä? Alhoa mahdollinen
selitys, on. se, että kuningasvalta oli
jo ennen Rooman ylimjsyaltai^ de­mokraattisti
häliiinasvs^^. ^
saattanut itsensä huonoon, huutoon.
Kuningasvalta oli roomalaisille vas­tenmielinen.
Niinpä Caesarit eli kei­sarit
tj^rtyivät keräämään haltuunsa
kaikki korkeimmat virat ja käyttele-mään~
niitä diktatorisesti. Demo­kraattisen
ajan valtiolliset muodot
mij
kai
mä
7ne€
roil
; kunne*
; vää
tott
kun
;ia.
vin
' hilu
noi]
as
Pie
Hssa
C
J .
ei
säil
ede
d
kert
hän
maa
niut
sen
hoii
telia
Eäyi