Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 16, 1937

              SE oli jonkun mielestä kuin kohtalon
ivaa, johdattaessaan kaksi niin
täydelleen ulkonaisesti kaunista ja si­säisesti
ylpeää olentoa yhteen, kuin
Kaisu ja Niilo olivat. Se oli suoras­taan
elämän riemun ja tuskan iroo-ninen
sekoitus, piirrettynä pilkallisin
muodoin maailman silmäiltäväksi.
He olivat tutustuneet toisiinsa jo
laivalla, ollessaan matkalla Cana-daan,
kaikkien mahdollisuuksien lu­vattuun
maahan. Ikäänkuin yhteinen
ikävä kotimaahan jääneistä omaisis­tä
liitti heidät lujemmin yhteen. Kot-
^'an aikaa maassa oltuaan, toteutti­vat
he liittonsa, vaihtaen sormuksia
ja yhdistyivät avioliiton sitovilla lu­pauksilla:
rakastaa toisiaan myötä-ja
vastoinkäymisissä.
Jo pari vuotta olivat he olleet mo­nen
kadehtimia onnen suosikkeja.
Niilolla oli hyvätuloinen paikka kau-pmigin
suuressa metallitehtaassa, jo­ta
hän salaisesti ajatteli jo kuin jo­tain
tulevaisuuden paikkaa ja kuvit­teli
itseänsä jonkinlaisena "äijänä" ja
määrääjänä aikojen kuluessa. Heidän
pieni kotinsa näytti oikealta onnen
tyyssijalta, jossa viehättävä ja aina
iloisesti hyräilevä Kaisu hääri tyyty­väisenä,
ikäänkuin maailmassa ei
olisi murheita ja vastoinkäymisiä ole­massakaan.
Kaisu raukka! Kuinka
monasti hän Niilolle nauraen puhui
naapurin köyhyydestä ja avuttomuu­desta
j sanoen olevan kunkin oman
syyn olla "huonolla puolella" elämäs­sä
. ..
Vierähti taas vuosi. Kaisulle ja
Niilolle syntyi perillinen. Täydelli-semmältä
kuin koskaan ennen, näytti
nuorten onni. Pilvetön ja kirkas kuin
heidän lapsensa katse, oli pienen ko­din
onnen taivas, kunnes kerran, erää­nä
kirkkaana aurinkoisena päivänä
heitti odottamaton käänne ensimäi-sen
uhkaavan pilven sen yli. Teh­taassa,
jossa Niilo työskenteli, puh­kesi
lakko. Se oli sana, jota he olivat
kuin kaukaa kiertäen peljänneet. Se
oli kuin myrkyllinen matelija, jonka
julkilausumistakin naapurin huulilta
he pitivät rikoksena. Naurettavaa,
että ihmiset lakkoilivat! Vaativat
suurempia palkkoja ja parannuksia '
työoloihinsa! Mitä parantelemista
niissä oli ?, Ja palkkaa lisää! Moko­mia
päähänpistoja saavat tyhmät työ­läiset
aivoistaan ulos. Mikä hätä nyt
muka heilläkin oli o l l u t.
Niilolla oli kohtalaisen hyvä palk­ka,
kahdeksan tunnin työpäivä — ja
no niin — mitä se heitä liikutti,
mitä muilla oli. Kukin elää omaa
elämäänsä. Mutta nyt olivat nuo
ryökäleet julistaneet tehtaan lakko­tilaan
ja vahdit pitivät huolta, tun­nuksia
kantaen, ettei kukaan tieten
tai tietämättään menisi rikkuriksi.
Kamalaa! Kaisu pudisti toivottoma-ha
päätään ja laski hengessään, kuin­ka
monta kaunista dollaria he mah­dollisesti
joutu\'at häviämään moko­man
lakon takia . . .Pienokainenhuu­si
kätkyessä. Nuori äiti koetti her­mostuneesti
sitä viihdyttää ja kar-koittaa
kaikki epämiellyttävät aja­tukset
mielestään.
Päivät kuluivat. Viikot vierähti­vät
ja muuttuivat kuukausiksi. Nii­lon
työmaa oli edelleen hiljaisena ja
heidän pieniin säästöihinsä oli tullut
huomattava kolo. Kaisun ennen niin
joka kiukkuili miehelleen saamattö- joskus "ryssän
muudesta ja laiskuudesta, kunnes mitellyt ja kaukaa kaartanut kuin
Niilo erään kerran kyllästyneenä läh- ruttoa peläten. Kummallista, kuinka
ti koluamaan ympäri kaupunkia jo- toverillisesti ne nyt kuitenkin ym-tain
toista työmaata. Hiisi vieköön märsivät Kaisua, eivätkä kostaen ta-tuon
edellisen, eihän sitä tiedä enää kaisin pilkanneet...
odottaa ja tuskin ne herrat milbin- ^. ^^^^^^^ ^^^^^^ Outo
kaan niihin vaatimuksiin suostuvat- ^ ^ ^ ^ ^ hiipi nuoren vaimon po­kaan
. . . Hiiteen koko tulevaisuus- ^^^^ ^.^^^^^ .^^^ ^ . j ^ .
suunnitelmat! kina heidän avioliittovuosinaan ollut
Käytyään väsyksiin asti jonkun isäännöllisyyden esikuva. Ei juonut,
päivän, sai hän tilapäistä työtä jos- eikä pelannut ja joka senttiä myöten
sakin autotehtaassa ainoastaan sillä tilitti palkkansa Kaisulle.
ehdolla, että on
tyytyväinen oloon­sa,
on saapuvilla
kuin jotain kor­jauksia
ilmoitetaan
yöllä tai päivällä.
H i t t o soikoon!
Niilo raapi korval­listaan.
Olisiko sit­tenkin
parempi
taistella toisten
m u k a n a, oman
vakituisen työ­maansa
ehtojen
puolesta? Mutta
ei! Kaisun ja lap­sen
tähden hänen
täytyi myydä voi­mansa
niin halvas­ta
kuin suinkin . . .
Päivä oli tuuli­nen.
Armottomas­ti
se raastoi puista
Niilo oli jälleen
työn vähyyden ta^
kia joutunut pois
autotehtaasta ja
k ä v e l i edelleen
jouten työttömien
suuressa armeijas­sa
rikkaan miljoo-.
nakaupungin as­falttikatuja.
Lak­ko
oli loppunut
noin viikko sitten
m e t a 1 litehtaassa,
mutta syystä tai
toisesta, ei häntä
enää otettu työ­hön.
Monenlaiset
asiat askartelivat
hänen aivoissaan,
madellessaan rau­hattomana
pitkin
neluavia katuja ja
)ohtien ajan ja
jyörivän elämän
ilannetta juuri tä-x)
lla levoton? Ilmassa väreili raaka
syksyn kosteus. Jostakin ravintolan
ovesta syöksähti houkutteleva pajs. [ 1
tinhaju sieraimiin. Nälkä loukutti 5 . \
vatsassa. Vilutti niin oudosti... Nij.
lo tervehti hätäisellä kädenliikkeellä
jotakuta tuttua vastaantulijaa, pelä.
ten sen aikovan juttusille, kyselemään
menneen päivän murheista...
V Kaisu ja pienokainen nukkuivat jo
•Niilon hiipiessä sisälle. Joku sano-malehti
oli valahtanut maahan Kai. -'^^i
sun kädestä. Niilo kumartui poimi. ^
maan sen ylös ja huomasi samalla,'
että se oli joku työväenlehti, joh "^i
tuskin oli ennen joutanut heillä kää-repaperiksi
— saati sitten luettavak­si.
Mistähän Kaisun mieleen oli juo»
'A'
kietoi
ohutta
tiukemmin
vaäteker-rähti
pahasti, tuu­len
lyödessä sen
kerran, kahdesti
seinää vasten. La-sinsirpaleitten
pu­toaminen
herätti
uiko verannalla
Ester Kaustinen
alas vielä jälellä on kynäilijä, jonka kirjoitukset ja
olevat lehden rip- ja runot ovat LIEKIN lukijoille tut-peet.
Elettiin jo tuja LIEKIN ilmestymisestä alkaen. Hän oli
syystalven mer- Tuttu lukijoillemme nimimerkillä tehnyt u u d e n,
keissä. Moni ko- "Ester". Jo pienestä koulutytöstä niutta toivottoman
vaosainen k ö y h ä on Ester harrastanut kynäilyä, voit- yrityksen jälleen
taen mm. jo alle 14-vuotiaitten tyt- p ä ä s t ä johtajan
töjen keskuudessa kouluaikana toi- puheille, selittääk-taansa
värisevän meenpannun kirjoituskilpailun ^^^^ hänelle ase-olentonsa
verhoksi. Tampereella. Suomessa ollessaan manga surkeuden
Joku takapihan kirjoitteli runoja, monasti öisin, Hänen vaimonsa ja
keittiön ikkuna sä- raskaan päivän raadannan päätyt- lapsensa tarvitsi-vat
kodin ja ruo-
Ester on kynäilijä, jolla jo pie- kaa. Heidän vähät
nestä saakka on ollut kynäilyn säästönsä olivat
edellyttämiä lahjoja. Sen ovat lu- ajat sitten syödyt
ktjamme todenneet, lukiessaan Es- ja monta kaunista
terin tuotteita LIEKISTÄ. Hänen k o d i n kalustoon
tuotteensa kuuluvat ehdottomasti kuuluvaa esinettä
vaunuissa nukku- kaunokirjallisuutemme ensimaiseen myydy tai pantat
van lapsen. /«o^W tu. Kuinka raskas
"Voi luoja sen- J^rs. Kaustinen asuu Pamouris- ge päivä oli ollut
tään! On tämäkin Ont., josta hän työnsä lomassa Niilolle kun hei-päivä.
Tuli ei syty uhraa huomattavasti aikaansa LIE- dän oli tävtvnvt
u u n is s a ; savu KIN hyväksi, sen edelleen kehittä-syöksee
sisään kuin öiseksi. Toivottavasti L I E K I N 7M-tuhoa
ennustaen ^^h^ saavat edelleenkin nauttia
ja nyt tuo ikkuna- Esterin tuotteista!
pahanenkin vielä
kappaleina!" Kaisu oli tuskaantunut loisa kolmen huoneen asunto toisten,
koko elämään, jossa ei näkynyt ai- varakkaampien asuttavaksi. Äänetön'
noatakaan valonpilkahdusta. Pikkui- voimakas itsesyytöksen pato nousi
nen parkui ulkona. — Parkukoon, kapinaan Niilon sisimmässä. Mitä
kyllä ääntä maailmaan mahtuu — vastaan? Olevia olojako? Ei' Ja
ajatteli Kaisu. taas - jos sittenkin olivat ne toverit
Rahat olivat loppuneet heiltä jo aloittaessaan lakkotaistelun,
ajat sitten. Oli täytynyt nöyrtyä sittenkin! Ja kaiken lopuksi, oli-kaupungin
avustuksen annoille. Hä- ^^^^ väärässä sotiessaan
peälliseltä se alussa oli tuntunut, kun vastaan, nauraen sanonut kai-oli
täytynyt myydä radio ja muita ^"^"^ tohinaa... ?
parempia tarpeita. Harmitti, kun oU . ~ Kohne lyhyttä lyöntiä. Kau-jo^
us tuUut naapuria nauraneeksi, pungin keUo flmoitti ajan olevan nel-pilkattua
niiden yksinkertaisuutta ja jännestä vailla kahd^san MiUoin-moneen
eri muotoon muutettua vaate- kaan ennen hän ei olUit viipynyt näin
kertaa. Ihan tosissaan se hävetU. myöhään ulkona. M Kaisu
IS
^ \ (im
muuttaa alakau-pungin
pahalta
löyhkäävään kau­punginosaan
—
jättää kaunis, va-repaperiksi
—. luettavak-'
lahtanut lukea moista. Niilo vilkaisi ?*^^»'V
lehden muutamia kohtia ja outo, ea-nen
tuntematon tunne ailahti hänes-
(sä "— he yhdessä, Kaisu ja hän!
Kuinka ihmeellistä, että heille alkoi
samaan aikaan selvitä jotain elaman
mataluudessa ja sen huutavassa nu-rinkurisuudessa
ja kuin kaukaa hä­märän
pohjasta tuli erään lakkoutu-neen
toverin verkkaan lausutut sa­nat
hänen mieleensä:
"Niilo, minä säälin sinua — mutta
joskus tulet käsitfämään, etta kaksi
on enempi kuin yksi, yhtenäisyys on
voimaa . . . !"
Hiljaa hän kosketti vaiinonsa työn
kovettamaa kättä ja peitteli nukku­van
lapsensa huolellisesti. Kysymyk­set,
toinen toistaan vaativammat, tul­vivat
Niilon eteen. Kenen,^yy? Mita
pahaa nuo viattomat oiiyät tehneet
tälle yhteiskunnalle, ollakseen tässä
asemassa? Oliko hänen pieni viaton
lapsensa pyytänyt vielä nfitiuta kuin
elämän itselleen? Kohta hän käve­lee,
tavoittelee ensiaskelia hoippuvilla
jaloillaan — ojentaa anovasti pienet
kätösensä maailman antimiin, leper-tää
ensimäiset sanansa vanhemmil­leen.
Pyytääkö hän muuta kuin elää
ia hengittää vapaasti ilmaa vapaassa
maassa? EI!
Niilon voihkaisu herättää Kaisun.
"Vihdoinkm olet kotona. Pelkäsin
jotain tapahtuneen. Haluat varmaan
jotain suuhunpantavaa..."
"Kiitos, Kaisu, älä vaivaudu! En
ole oikein voimissani. Olen tyytyväi­nen,
jos laitat lasillisen jotain kuu­maa
juotavaa — tuntuu, että laitani
ei olisi niinkuin pitäisi."
Pelästynyt ilnie kasvoillaan rien­tää
vaimo täyttämään miehensä
pyynnön.
Seuraava päivä toi uuden vaiheen
heidän elämäänsä — uuden, ennen-tuntemattoman
~ sairauden. Niilo
oli vilustunut ja saanut kuumeen.
Toista viikkoa hänen elämänsä liekki
Hepatti läheilä kuoleman rajapyykkiä.
Lääkäri oli käynyt ja heidän viimei­nen
dollarinsa oli huvennut hänen tas­kuunsa.
Kaisu itki. Häh oli itkenyt
jo monasti, salaa Niilolta. Kuin nä-k)
miätön peto olisi iskenyt rautaisen
otteensa heidän kerran murtumatto-maksi
uskoteltuun onneensa. Missä
oli nyt se kauniin toivein ja suurin
pyrkimyksin aloitettu koti — tule­vaisuus?
Mikä o i i ^ mahti ja ponsi
tässä maailmassa^ joka niäärää ihmis­kohtaloista?
Kadulla kulkevairo^en keräilijä
Iwuta herätti Niilon sairaastaLhorros-
«nestaaiii Hän näki,^tt^^^^
ja syvä-sisäinen toska^Äite
1 »