Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 27, 1950

              LIEKIN
JATKOKERTOMUS
MakuiiliiiOBeeseeni meBnessäni hau-kott
«lm sydämeni pohjasta. Olin to­siaan
väsynyt ja riisuuduin nopeasti.
Puhalsin lampun sammuksiin. Heittäy­dyin
mielihyvällä vilpoiseen vuoteesee­ni,
mutta ponnahdin saman tien kilja|i-taen
pystyyn. Pehmeimmässä paikas­sani
tuntui kuin tuhat ampiaispistosta,.
En kuolemaksem volimit käsittää mitä
oli tekeillä. Sytytin lampun uudelleen.
Lasissa olin polttaa sormeni ja kirosin
hartaasti ääneen. tLopulta sain kuiten­kin
valon. Kiskaisin aluslakanan syr­jään
ja —niin, kirosin toistamiseen.
Siinä, keskellä vuodettani, törrötti van­ha,
teräspiikkinen suka, jolla Kaapro
muinoin oli hevosia sukinut. Sappeni
alkoi kiehua. Makeita unia, oli tyttö'
toivottanut.. Ja »minä olin luullut, että
hänellä oli ikävä — vai ikävät Koko
ajan oli hänellä ollut konnankoukkuja
mielessään. En tosiaan tiennyt tyttö­lasten
kujeista mitään. En edes aa%ds-tanut,
että heillä sellaisia olikaan. Jos
tyttö olisi käsieni ylettyvillä, niin saisi
hän, totta vieköön, tuntea samaa kuin
:in — ja aivan samassa paikassa!
Mutta kesken kaiken lopetti sappeni
kiehumisensa. Minua rupesi nauratta­maan.
Senkin tuhannen ilkimys I Mistä
oli hänelle tullut suka mieleen? Ja mis­tä
oli hän sen löytänyt? Olikohan
Aapelillakin sormensa pelissä, sillä ke­tulla?
Ei, minä en puhuisi mitään, en
olisi tietävinänikään koko asiasta.
Poistin teräspiikkisen hirviön vuo­teestani,
sammutin lampun ja päneii-duin
uudelleen auldcumaan. Samassa.
olin kuulevinani 0ven hiljaa sulkeutu­van
jossain. 'Kohottauduin tarkem­min
kuuntelemaan, mutta kaikkialla
vallitsi sj^ä, öinen hiljaisuus. Vain
lämmin tuuli suhisi puutarhan pensaissa,
avonaisen Ikkunani alla. Siiloin tällöin
tunsin sen lauhan henkäyksen kasvoilla­ni.
•!¥.
'•'Rohvessyöri taisi nukkua' makeas­ti?"
sanoi Leena tullessani keittiöön.
Vilkaistu häneen epäilevästi, mutta
liän ei kääntänyt selkäänsä kuten taval-lisestij
Jos jokin asia häntä nauratti. E i ,
hänen kasvonsa olivat aivan tyj^net:
Hän ai siis tiennyt mitään tästä asiasta.
"'Kiitos, erinomaisesta. Vieraamme
taitaa yhä nukkua, hänkin?"
'Eikö mitä! Hänen vuoteenpa on tyh­jä
ja Aapelikin on kadonnut. Ei ollut
aitassaan, kun kävin hakemassa kahvil­le.
Mihinkäpä ne muualle kuin katis­koita
kokemaan — tähän aikaan. Supi­sivat
jotain illalla. Mutta herättää nyt
kaupunkilaisneiti Jo ennen ylösnousua
—- se on sentään liikaa! Kyllä se yksin­kin
olisi voinut imennä, köriläs! Eikä se
vielä koskaan ole huolinut ketään mu­kaansa.
Ukko alkaa jo hassahtaa",
tuhahti Leena.
Mutta samassa astuivat svylliset si­sään;
tyttö edellä, riiputtaen isoa ka­laa.
Aapeli köpittäen korineen perässä.
•Huomenta. Leena ja setä Petteri!
Mitä tuumit, eikö ollutkin h\vä onni?
Katso tätä venkaletta — ja koppa on
pienempiä - puolillaan. Me teimme .
Aapelin kanssa illalla salaisen sopimuk­sen,
että minä pääsisin mukaan. Etkä
usko, miten hienoa se oli! Aapeli hiipi
ikicunani alle ja heitteli kukkia kasvoil­leni,
kunnes heräsin. Sitten hän nosti
«minut ikkunasta ulos -—.Ja me pois­tuimme
kuin varjot, ettemme herättäisi
teitä toisia."
•Kukkia . . . Heittelikö hän kukkia?"
kysyi Leena silmät suurina. ''No, Johan
minä sanoin, että ukko alkaa -hassah-taa."
- ''Noo'', puolustautui Aapeli hieman
liä{>eissään, '^^eihä sitä oekee osanna k i -
villäkkää viskellä, sommoo immeisel
lasta. 'Jos 'tuas huutanaa oes, .nti- oes
suattanna pelästyttee puoljkuoiijaaks
Ja herättee toesettii enne aekojaa. Ei se
oes Liena siitä hulluva hurskaammaks
luUunna, vaekka oes ite ollumia kahto-niassa."
"Oletko hiljaa!" ärähti Leena. "Nei­tiä
ei olisi pitänyt niin jalkaisin . . ."
"Leena kiltti", ehätti Kitti, «minähän
niin halusin. Oli ihanaa nähdä aurin­gonnousu
järvellä. Don Pedro, oletko
sen nähnyt?" kysyi hän minulta ja taas
samaan hengenvetoon: "Leena kulta,
onko teillä kahvia? Minulle tuli vähän
kylmä järvellä.. En huomannut ottaa
villapaitaa. Juokaamme kaikin kahvit
täällä keittiössä, eikö niin? Täällä on
niin kodikasta. Enkä minä halua, että
kukaan puhuttelee minua neidiksi. Sa­nokaa
vain Kitiksi, kuten Pekka-setä­kin."
Kohta istuimme kaikin pöydän ääres­sä
niin kuin perhe ainakin. Näin, että
tyttö oli -kokonaan voittanut Aapelin
sydämen. .Aapeli kaatoi kahvia teeva­dille,
pisti sokeripalan suuhunsa, kiikut­teli
teevatia ympyrässä sormiensa va­rassa
ja hörppäsi siitä kuuluvasti. Oli­sin
nauranut ääneen, jos joku olisi sillä
hetkellä sanonut jonkin sutkauksen,
mutta kaikki olivat hiljaa. Ja kuppi oU
pudota kädestäni, kun Kitti katsah-dettuaan
Aapelin taidetta — myöskin
kaataa lojahutti kahvinsa teev-adille ja
rupesi taitavasti kiikuttelemaan sitä.
Pelkäsin pahinta, mutta hän sai sentään
Heevatinsa onnellisesti tyhjäksi.
"Oes", sanoi Aapeli suutaan pyyh­käisten,
"oeshan minulta suanna takij,
Jottei oes tarvinna palella. En tokj osan-na
uavdstookkaa, ku ei Kitti mitää onae-ninna."
"Ja Aapeli olisi itse paleltunut puo­lestani?
»
"Ei tokj", naurahti .Aapeli ja vilkaisi
Leenaan. "Mies ei niiv vähästä väräjä
lunna koristeena pijettävästä taiten- ma. Minua alkoi todella haRnl». *
kistä, sen suap Liena uskova!" Ja Aape- ^ 'Xeena! Lee-naa!" huusin ku 'T
M kuului läiskäyttävän oven kiinni niin, ti. ~
että ikkunat helähtivät. "^i^ l^tänä?''Leena iiaiejiyi
Tiesin Aapelin olevan todella kiukuis- le- "Mitä' rohvessyöri kiljun?'?
saan, sillä hän osui pistelyllään Leenan "Missä ovat kynäni? Missä oa IQ.
kipeimpään kohtaan. Yleensä ei ku- ae? Missä <>vat kalkki? y^^^
kaan muistuttanut Leenalle hänen mie-hestään,
Joka oli sille matkalleen jää­nyt.
^ En usko, että Leenakaan enää
odotti hänestä tietoja.
Kellon lähennellessä kymmentä käve­lin
kanatarhalle päin. Kitti ja Aapeli
istuivat portin vieressä kivellä. Tyttö
piirteli jotain hiekkaan. Ja Aapeli otti
piipunnysän suustaan päästääkseen i l ­moille
oikein röhönaurun.
"Höh, Jopa onnii — höhhöhhoh —
ne piilottanut?"
"Yksi kysymys kerrallaan. Oiio \
tain kadonnut?"
Tä
."Onko jotain kadonnut!" Aloin c"-
äjahtämispisteessä. "Ken-an elia?.?
ni haluan tehdä tärkeitä muistiinpa
— Ja te-kysytte onko jotain kadonn^';
•Kynäni, musteeni, kaikki ovat
neet! Missä ne ovat?"
"Herra varjele, mistä minä tiet&ij-
Rohvessyöri rauhoittuu nyt vähän. HIIE
vuan ei sen kaala ihan noem pitkältä
näätä — höhhöh
Minut huomatessaan tyttö nopeasti
sotld hiekan ja Aapeli näytti sjylliseltä.
"No, Kitti, etkö sanonut eilen, että
menisimme kymmeneltä uimaan?" ky­säisin.
"Minä en silloin tiennjt kuka olit?"
vastasi tj^ttö. "Enkä sitä paitsi jouda-kaan,
sillä olen luvannut Aapelin kans-.
sa mennä hakemaan sammalia."
"Rauhoittuu!" tuiskahdin. ''Minäe.
halua rauhoittua, vaan kirjoittaa -^jj
tällä hetkeirä, kuuletteko?" ^
"Kuulenko?" sanoi aina raiÄallina
|o syntymästäni
kkuuuurrookkiinn.. JTaa Jiooss mrohhvvii-te:ss;s\yrnöMri ih^aoliu,;:a,'a! ik.i r-joittaa,
niin miksei hän sitä tee?" '"
"Millä, kysyn minä, millä? Sormelia.
rniko?"
"Mitäs varten se on tuo nappu|a\6
je tuolla nurkassa? Sillä isännekin pan
"Ettäkö sammalia?" Aapeli näytti kutteli pois tiehensä,"
yhtä hölmistyneeltä kuin minäkin ja
hieroi etusormellaan nenäänsä, kuten
hänellä oli tapana ollessaan ymmällä.
"Niin. Sammalia" mansikkamaalle.
Niitä olisi Jo aikaisemmin'pitänj'! aset­taa
mansikoitten Juurille, etteivät mar­jat
niin multaantuisi, mutta parempi
myöhään kuin ei ollenkaan", valaisi
tyttö totisena minulle Jä kääntyi sitten
Aapeliin. "Muistathan, Aapeli, kiin sii­tä
so\d>mme? Ja nyt rähdemmel Menen
hakemaan Leenalta kopan."
"Kah, ku olj kerinna vilahtoo poes
mielestänj koko Juttu", huomautti Aa­peli
katsahtaen minuun alta kulmainsa.
Sitten hän seurasi tyttöä. "Sammalia,
ku uamuilimasta. Vaekka ollaanniij jo niät, mansikkamualle . . ."^
ehtoopuolella elämee, nii ei vaevoo verev
vähhjys eikä syväntaati Uapelija."
"Mutta minäpä tiedän mikä vaivaa",
sanoMCitti.
Leena nousi pöydästä ja ajoi meidät
toisetkin ulos keittiöstä. Hän kehoitti
.Aapelia viemään kanoille ruokaa, mutta
tyttö ehätti ottamaan astian hänen kä­sistään
ja puikahti ulos niine hyvineen.
Minusta tuntui, ettei hän halunnut mil­lään
ehdolla jäädä kanssani kahden. Pa­ha
omatunto, päättelin istaiitaessani
ruokasaliin lukemaan lehteä.
"Voe, tuota likkoo, kun nätti oj ja
aattavaene", kuului Aapelin ääni yhä
Tiesin, että tyttö oli juuri sillä het­kellä
keksinyt sekä ^ sopimuksen että
sammaleet. Ja toistamiseen taitavasti
väistänyt joutumasta — niin kuin hän
näytti luulevan — satimeen.
Oikeastaan ei minullakaan enää ollut
halua uimaan, mutta kävelin kuitenkin
rantaan, pistäydyin järvessä ja nousin
sitten kalliolle, missä eilen olin ensi ker­ran
nähnyt tytön. Punainen purjevene
ajelehti yhä naruunsa kiinnitettynä kal­lion
vieressä. Kävin nostamassa sen
ylös vedestä ja oikaisin pitkäkseni päi- JQtka\ . ." mutisi Leena itsekseen.
"•Koneko ? " huoahdin' helpottuneeiu.
^ "Olia-aivan, unohtanut sen. MimiHa^
ole tapana tehdä sellaisia muisiirnpaso-
• Ja koneella enkä ole juuri koskaan $i
kirjoittanutkaaii, mutta — no niin..."
• selitin anteeksi, pyytävästi.
Jh", nuuskaisi Leena pölstiiö
'miehet pitävät aina turhasta is-
!ua".
kostin peitteen koneen päältä,
sin paperiarkin paikalleen ja aloin k-paroiden
etsiä kirjaimia. Ja sitten riia­sivat
punaiset hiukseni pystyyn.
"Lee-na!" kiljaisin surkeasti.
Luulen, että Leena lensi — jos letrj
yleensä koskaan on lentänyt — OTdk
"Onko rohvessyöri sairas?" kysjaEi
huolestuneena.
"•Koneesta on viety mustenauha'', sa­noin
viimeisilFä voimillani. jMinuIfe
ollut enää halua huutaa, sillä epäiiyk
ni kohdistuivat jo määrättyyn hen!
löÖn.
Leena ei epäillyt ketään, vaan rylil i
tarmokkaaseen etsintään. Sen tiiiob •
na oli, ettei koko talosta lö.vtynj-t}
tään kynää — pitkää eikä päticää —•
mustetta eikä koneen mustenaiihaa.
"Eihän täällä ole edes kuniniitukii j
fi,itään.
vänpaisteeseen. Pehmeimmässä paikas­sani
tuntui vielä völlisen kokemukseni
keittiöstä. ''Kanattiir ruokkii, kaapun- jälkimaininkeja, mutta en voinut olla
n im mampselj."
"Ja sinä häpäiset itse rohvessyörin-kiu'\
murisi L^ena.
"Häh?" hämmästyi Aapeli.
"Niin juuri. Hörpit herrasväen läsnä­ollessa
kahvia teevadilta."
hymyilemättä kuvitellessani Aapelia
heittelemässä kukkia tytön kasvoille.
Sellaiseen hullutukseen oli hän varmaan
langennut ensi kerran koko maallisen
vaelluksensa aikana. Olisin kernaasti
hieman maksanutkin, jos olisin voinut
"Noh, mittees tuossa oes häppeemis- olla sitä näkemässä. Samoin kuin ehkä
tä? Eikös se ou talterikki . , . mittees Aapelikin minun hätätilani näkemisestä
varte se sitte oes siinä kupi alla? Ja ja kuulemisesta. Parasta olisi tästä läh-niin
naatti likkae kahvisa ryyppääväj,
jos kysseeks otetaa."
"Sinä hölmöläinen! Hän. teki sen
vain auttaakseen sinut pinteestä. Tee­vati^
on ainoastaan koristeena kupin äi­tien
tarkastaa vuoteensa ja sen aluskin.
Rannasta tultuani olin syventynyt
tutkimaan Inka-kansojen historiaa ja
halusin tehdä erinäisiä muistiinpanoja.
Totutttiun tapaani pistin käteni kirjoi­na-
Ei siitä saa Juoda, ettäs sen nyt tie- tuspöydän laatikkoon, missä säilvtin
dät", pauhasi Le^na.
"Minä en ollunna missääj juupelini
pinteessä, en jukoliste!" ärähti nyt vuo­rostaan
Aapeli. '^^Ja sanon senniij, jotten
tarvihe koko Lienan kahviroskoo, ellei
sitä sua oekeette imnieistel laella juu-
.va." '
'"Savolaisten!" oikaisi Leena.
"Savolaiset ne justiisä ovattii oekeeta
immeisiä eivätkä tanihe mittää neuvoja
Amerikal leskillä.' Kukkaa ei ou kuul-lyijykyniäni.
Ihmeekseni totesin, ettei
siellä ollut yhtään kynää. Leena oli eh­kä
sivotessaan siirtänyt ne jonnekin
muualle, vilahti mielessäni. Tartuin
nuistekynään. kastoin sen ja rupesin
kirjoittamaan. Paperi jäi tyhjäksi. Kir-joitustelineen
mustepullo-oli tyhjä. Kai­voin
kaapista esiin ison pullon. Sekin
oli tyhjä. Ei niin tippaakaan jäljellä. Ja
vasta viime viikolla olin ostanut ison
pullon mustetta, siitä olin aivan var-
"Siinä olette väärässä."
"Ettäkö niitä olisi?" Leena kata
minua säälivästi. ,
"Ei muita kuin yksi. Ja hän on t^-
pelin kanssa hakemassa sammalia.
"Tyttökö? Mutta mitä ihmettä lii
tekisi nim monella kynällä ja seHaL^ä
must^määrällä — ja nauhallakiii?"
"Sen minäkin haluaisin tietää".
noin painokkaasti. "Pian kai hesenö^
tulevat syömään." .
"He ottivat eväät mukaansa, l^h^
ties, kauanko viipyvät. Rohve>syöni.-
lee nyt vain itse syömään." '
Minulla ei ollut nälkä, ei jano. ö'- '
niin vihainen, että tuskin ateriaani ^
kin. Auta armias, kun saisin tiK«c»
ren neidin käsiini!
1, l
• Oveni takaa kuului
piviä askeleita, taas kuiskailua 'i ,
nen koputus. - _ ^\
Laskin kirjani syrjään, ava^i^^^j
Pörröpäinen, punakasvomen f 1
ti sisään ja istuutui pyöri^^n^^^^^
tuoliini. ^IMinä valitsm ^^^^^l^^-^
tuolin. Asetin'silmälasit ne;^^^^^^
suuntasin häneen kylmän,' iap^^ -
katseen.
SIVU 4 LAUANTAINA, TOUKOKUUN 27 PÄIVÄNÄ, 1950
« l v »*
luskaa —
mukava
|itiavan ;
Nia tuli
fin. että
pitti här
'''•Si\-istyi]
tapana !
ban kes
lanilkine
,7ji kiinni.
hiissä oli
Ha oH ed(
kadon
tielin n
-•^ josku
'3 taiteen
Inkoj
Paperij
na, tyh
iV2otees.sa
'tlllliiliii
;i;'^.iivi:.:ISiiil