Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 30, 1950

              "E TULI\'AT yhteiseltä loM.-.aalta ja
pysähtyivät talon n:n 17:n eteen,
missä Ellen Thorpe d i ja vaikutti yh­dessä
tätinsä, vanhaii neiti H>>wen kans­sa,
ja he olivat sangen hanMsanaisia
s^kä Ellen että hänen kavaljeerinsa Ric­hard
Fair. Asia oli nimittäin siten, että
Richard, eli lempinimeltään Dick, oli
ltsej)intaisesti halunnut vastauksen ky­symykseensä,
joka pääpiirteissään sisäl­si
seuraavaa: halusiko neiti Thorpe tule­vaisuudessa
muuttua rouva Fairiksi, ja
sitä paitsi hj^vin pikaisessa tulevaisuu­dessa.
.Vsia oli myös niin, että paraikaa
oli aamupäivä (kuka nyt muuten kosii
aamupäivällä!) ja että Ellenin oli ilta­päivällä
määrä lähteä viettämään vii­konloppua
yhdessä tätinsä kanssa. Edel­leen:
tämä viikonloppu vietettäisiin
eräällä maatilalla Lontoon ulkopuolella
ja tällä maatilalla oleili muuan nuori
mies, jonka sukunimen kunnianarvoisa
täti unelmissaan liitti sisarentyttärensä
nimeen. Mitä nyt Richard Fairiin tuli,
oli hän tosin nuori ja komea ja kaikin
puolin lupaava herrasmies, mutta mikä
iiän oli syntyjään^...? Ainakaan ei hä­nen
alkuperänsä ollut yhtä jalo kuin
Ellenin. Ja nuori Arthur Coler (se oli
kilpakosijan nimi) oli määrättömän ri­kas.
He pysähtyivät siis talon n:o 17:n
kohdalle. Ja silloin Ellen sanoi:
— Voit mainiosti tulla iietkeksi meille,
Dick. Täti ei ole kotona, ja sitten tah­toisin
kysyä mielipidettäsi aräässä asias­sa.
Ja junakin lähtee vasta kolmen tun-ain
perästä, luulisin. Tule.
Run he astuivat sisään, katosi Ellen
vähäksi aikaa omaan huoneeseensa, ja
Dick jäi vaeltamaan edestakaisin ^etei-sen
lattialla, samalla kun hän tupakoi
hermostuneen kiihkeästi. Hän oli var­sin
komea nuorimies, jolla oli rehelliset
harmaat silmät ja niissä huumorintajui­nen
välke — mutta nyt oli huumori
poissa. Ellenin viikonloppu ei ollut Dic-kille
ensinkään mieleen.
— Kas niin, sanohan niitä pidcit täs­tä,
sanoi Ellen ja tuli tanssien eteiseen.
— \'iehättävä. eikö olekin?
— Todellakin — aivan ihastuttava le­ninki,
imarteli DickT
— Pölkkypää — leninki minulla oli
ylläni jo lounaalla. Suvaitse katsoa tar­kemmin
— minulla on uusi hattu.
.Ah niin — nyt hän sen näki. Hattu,
niinpä niin. Pienen pieni hattu, joka
öli kuim^leivös toisella korvallisella.
Jacques Talbott:
I 'ff- <f^, s 1
Dick o l i ymmällä.
—r- Vai on tuo hattu, hän sanoi viatto­masti.
— Minä luulin, että se on kor-vanlämmittäjä.
Mutta liiallinen viattomuus ei ole aina
hvväksi. Xuoren naisen silmät väläh-livät
— \'ai sillä tavalla, Richjird. Sa­noin,
että halusin kuulla mielipiteesi
criiässä asiassa. Ja nyt olen siis sen
kuulkii. Hattu... hattu ei siis pue
minua.
— Sitä en ole sanonut. Ellen.
— Mutta sinä et pidä siitii?
— P i d ä . . . tuota noin . . . toisin sa­noen
. . .
— Toisin sanoen et siitä tosiaankaan
pidä. Ole nyt mies, mr. Richard Fair,
ja sano mitä ajattelet: sinä et siitä pi­dä.
— Olkoon menneeksi. Ellen. Ja suo
anteeksi. Minä en pidä hatustasi. Mie­lestäni
se on kauhea.
Oli kmn jäävuori olisi purjehtinut läpi
huoneen ja kuin Ellen olisi istunut sen
huipulla.
— Kiitos, Richard Fair. Siispä en
halua vaivata sinua enempää. \ öisinkö
ehkji tarjota sinulle jotakin . . .? [Minun
on tosin aivan pian ruvettava pakkaa­maan,
Tjuitta...
Richard Fair kumarsi. — Kaikin^no-komin
— minä en halua häiritä. " Olen
pahoillani, että sanoin mitä ajattelin.
•Mutta itsehän sitä halusit. [Muuten . . .
enkö saisi viedä sinua asemalle? Alito-nihan
odottaa t o r i l l a . ..
— Ei kiitos, sanoi jäävuori. — Sitä
paitsi täti tulee mukaan, ja sikäli kuin
ynmiärrän, ette liene erikoisen hyvät
ystävät.
— Hm. Näkemiin siis. Ellen.
Jäävuori ei vastannut.
Dicken mentyä jäävuori pakkasi ja
oli murheellinen. Puolisen tuntia ennen
junanlähtöä ovikello soi ja Ellen riensi
avaamaan. Se oli varmaan täti, joka
palasi ostoksiltaan. Mutta oven takana
ei ollut mikään täti, vaan Dick.
— Sinä . . . sanoi Ellen tyrmistynee­nä.
— Niin, minä, sanoi Dick ja kumarsi
kuin lakeija. — Jos tätisi olisi tullut
avaamaan, olisin sanonut unohtaneeni
hansikkaani. Itse asiassa tulin tar­joamaan
sinulle palveluillani rakas E l ­len.
Ehkäpä sitten saisin viedä sinut
asemalle...
Jäävuori näkyi olevan jo sulamispis­teessä,
mutta sanoi kuitenkin jotensakin
kylmästi:
— Niin, enkä . . . Saattaa olla vaikea­ta
saada taksia. Voimme odottaa tä­tiä
kadulla. Laukut on viety valmiiksi
alas. Mennään siis. — Ja hän purjehti
Dickin ohitse hissiä kohti.
Dick seurasi perässä ja hymyili kuin
oraaJikeli. Hän avasi hissinovet, sulki
ne vihellellen ja painoi nappia. Hissi
alkoi hurista alaspäin. Mutta toisen ja
ensimmäisen kerroksen välillä se nyt-kähti
ja pysähtyi eikä hievahtanutkaan
enää.
— Hitto sentään, noitui Dick. — Täs­sä
sitä nyt ollaan sievästi loukussa. Hän
painoi hätänappulaa ja otti rauhallisesti
savukekotelon .taskustaan.
— Sallitko?
Ellen katsoi kelloaan. Juna lähtisi
puolen tunnin perästä, ja tässä he seisoi­vat
maan ja taivaan välillä. Mitä sa­noisi
täti? Entä Arthur Colers?
He odottivat mitään puhumatta pie­nen
ikuisuuden. Talonmiestä, joka oli­si
pelastanut heidät hissistä, ei näkynyt
eikä.kuulunut. Sensijaan ilmestyi por­taikkoon
Ellenin täti.
Täti katseli heitä kuin häkkiin suljet­tuja
outoja eläimiä ja pani sitten kuu­lustelun
toimeen samalla kun hän myö-täänsä
vilkuili rannekelloonsa.
Että nyt pitikin sattua tällainen tapa­turma.
Mitähän Colers sanoisi? Ko­ko
viikonloppu oli pilalla. Ennenkuu­lumatonta,
kauheata. Riutta Ellen voisi
tulla seuraavalla junalla, tati lähtisi täl­lä.
Vaikka hyvää ei tiennyt, että vii­konloppu
alkoi tällä tavalla. Mokoma­kin
. . . Täti aikoi sanoa mr. Fair, mutta
Mllitsi sitten kielensä ja purjehti kadul­le
odottamaan autoa, jota talonmies oli
hankkimassa.
Ellen puri huultaan, mutta ei harmis­ta
— pikemminkin tilanne^^ tuntui hä­nestä
koomilliselta. Jäävuori oli nyt lo-.
pullisesti sulanut.
Dick huomasi sen ja ymmärsi aikansa
tulleen. Hän katseli Eiieniä ilkikuri­nen
välke silmissään ja sanai sitten hy-väile\'
ällä äänellä:
— Huomaan, että olet vaihtanut hat­tua,'
armaani.
Ellen katsoi mitään sanomatta ken-gänkärkiinsä
ja punastui.
Sitten Dick rohkaisi mielensä ja i l ­moitti:
_ _ .
— Minun on tehtävä sinulle pieni tun­nustus,
Ellen.
— Sinä teit tunnustuksesi jo lounas-pöydässä,
sanoi- Ellen ja hymyili.
. — Niin, mutta tämä on uudenlainen
tunnustus. Minä olen harjoittanut lem­peää
väkivaltaa.
tä?
— Lempeää väkivaltaa. Tiesin, ettei
hissi toimi.
— Tiesit...?
— Tiesin. Jokaiseen iiissiveräjään
oli kiinnitetty lappu: '.*Hi§si epäkun­nossa."
Teidän kerroksenne kohdalla
otin lapun pois.
— O h . ..
— Oletko kovin vihainen? Emme
enää ehdi tähän junaan. Mutta kenties
seuraavaan — jos talonmies meidät
ajoissa pelastaa. E l l e n . ..
— D i c k . ..
— Mitä sanot?
— Luulen, etten halua ehtiä junalle
ensinkään, sanoi- Elfen •punastuen.
Enkelini, koiiskasi Dids? —- Mutta
millä tavalla me lyhennämme aikaam­me?
— Tällä tavalla . . . kuiskasi Ellen ja
suuteli häntä.
Josef KJellgren:
yom
• f T ' YM M E N E N TAI yksitoistavuoti-aana
palvelin kajuutanvahtina ja
yleisenä passipoikana hollantilaisessa
pikkuhinaajassa, jotka vetivät kanaalin
kautta lastejaan Tukholmaan ja Gööte-poriin
ja muihin Itämeren satamiin sekä
Baltian maihin. Sota oli juuri päättynyt
ja työstä maksettiin hyvin, sillä työtilai­suuksia
oli runsaasti, mutta miehistöä
vähän. Jokaisen kapteeni^ täytyi tyytyä
siihen mitä sai, ja miehistön laita oli
hiukan niin ja näin.
Asuimme kaikki isossa yhteisskanssis-sa
peräkannen alla. Ja siellä nautti Puo­lisentusinaa
aikamiestä elämän iloja
melko avoimesti: juotiin viinaa, pelät­tiin
korttia ja hankittiin tyttöjä joka yö
ja joka satamassa, aivan niinkuin laulus­sa
sanotaan. iMutta ketään meistä ei
voinut nimittää merimieheksi; Atlantin
yli purjehtivat matruusit haukkuivat
nuitä kanaalijenkeiksi ja rantarotiksi.
Elämäntapa, jota toverini palvoivat, ei
ehkä ollut kovin vaarallista ja hämmäs­tyttävää,
mutta yksitoistavuotiaasta po­jasta
se tuntui likaiselta, rumalta ja in-hoittavalta.
l-^räänä sellaisena iltana, jonka täytti
lihanhimo ja tyydyttämätön kaipaus,
jonka kukin koetti tukahduttaa jä unoh­taa
omalla tavallaan, löysin skanssista
kirjan. Ja rupesin lukemaan sitä, koska
ohn tottunut ahmimaan kaiken painetun
sanan, jonka sain käsiini. Kirjassa ei ol­lut
alkua eikä loppua. En tiedä mikä
oli sen nimi tai kuka sen oli kirjoittanut.
{Mutta sen muutamissa luvuissa kuvat­tiin,
miten joukko proomumiehiä r3'htyi
tavattoman tarmokkaasti purkamaan
pohjaan tarrautuneen laivan lastia.
(•'{Myöhemmin olen voinut todeta, että
kirja oli Maxim Gorkin.) Kertomukses­ta
huokui kauttaaltaan voimakas efämä,
fyysillinen ylivoimaisuus, ihmistahdon-voitto
aineesta. Ja kun luin sitä kojussa,
siirrj'in ikään kuin äkkiä pois ^'iilittö-ffiästä
jmpäristöstäni; pimeä ja lemui-nen
miehistöskanssi häipyi ja katosi. En
tiennyt enää tovereistani, jotka istuirat
öljylampun ääressä pelaten korttia vii-namukin
siirtyessä mieheltä toiselle, en
kuullut piinallisia ääniä, joita kuului
vuodeverhojen takaa. Unohdin kaiken,
viinan, korttipelin, pimeyden, lian ja
riettauden. Tuntematon kirjailija veti
verhot sen maailman edestä, jossa olin_
aina elänyt, mutta jonka halki olin kul­kenut
silmät ummessa.
•Kun nousin seuraavana aamuna kan­nelle,
näin ensimmäisen kerran elämäs­säni
— näin avosilmin. Olimme Gööte-porissa.
Oma purkkimme kellui kuin
pieni kaarnalaiva' Atlantin yli kulkevan
höyrylaivajättiläisen rinnalla, amerik­kalaisen
lastihöyryn, jonka kitisevät
vinssit pudottivat vihreitä banaanikimp-puja
avonaiseen lastiruumaamme.
Koko satama leJDäsi edessäni kuin val-
Britanmassa on järjestetty kuli.
iiccri kesän aikana iiscHa m'Hoti-mytfeiyjä,
Jarkoitzikseih kmmi-tää
iiikomaiden rikkaiden kmmio-ta
brittilähiin tuotteisiin. Kuvas­sa
bfittiminen jilminäytteUjätär
Homr Blackman esittelee pukua,
jota eivät tavaliiset ihmiset voi os-tava
jättiläisnäyttämö, jossa kaikkialla
oli ihmisten, nuolennopeain hinaajien ja
kimmeltävän veden elämää ja liikettä
ja meluista kiirettä. Kaikki oli ehkä nau­rettavaa:
olin sysitty ja usein haukuttu
yksitoistavuotias poika, joka suoriutui
vain hiellä ja vaivalla työstä, joka hänel­le
syydettiin. Olin passaripoika pienes­sä,
pienessä kanaalipurkissa, joka kellui
kymmenentuhatta tonnia kantavan jät­tiläisen
rinnalla. Jokainen ulottuvilla
oleva ihminen saattoi komentaa minua
ja vaatia kouriintuntuvalla tavalla, että
tottelin käskyä heti paikalla. Mutta juu­ri
siksi tunsin olevani enemmän kuin
kapteenij happamat, aamuäreät laivato-verini,
jopa enemmän kuin valtameri-höyryn
upseerit ja matruusit, joiden lai­va
nousi kaksikerroksisena päämme
päälle.
Kuivaanhan noista ihmisistä ei nähnyt
mitään, ei kokenut mitään. Heidän kat­seensa
oli tylsä, tyeltto ja välinpitämä­tön.
Koko maailma näytti olevan heistä
tyhjä ja kuollut. 'Minä itse niin likainen
ja rääsyinen paljasjalkapoika, joka sei­soi
kannella kiskomassa lastipuomin
köyttä rikkisierettynein käsin, JMutta
koska olin lukenut kirjasta muutamia
loistavia -sivuja, omistin sinä hetkenä
enemmän Gööteporista kuin ainoakaan
suurlaivanvarustaja silloin tai myöhem­min:
minä tunsin oman ruumiini lihak­set
ja tunsin tavatonta näkemisen ja
elämisen riemua.
Muisto siitä yöstä ja aamusta ön pa­lautunut
hitaasti mieleeni ja luulen, et­tä
se on merkiimyt minulle paljon. Ilo,
jota sittemmin olen tuntenut työn ääres­sä,
ei ehkä ole^aitoa ja omaa: sain kai­ken
lahjaksi tuntemattomalta kirjaili­jalta.
Kun koko maailma oli yksitoista­vuotiaalle
käsittämätön ja sekava, avasi
pari tuhruista kirjansivua hänelle raik­kaita,
tuoreita näköaloja.
Ja tiedän, että se ilo on auttanut mi-nua
kestämään paljon sellaista, joka
muuten olisi vaikuttanut sietämättömäl­tä.
Olen syvästi kiitollinen siitä, että ker­ran
näin ki\dhiilisavun Gööteporin yllä,
näin kaupungin talojen iköhoavan aurin­gon
valaisemina varustuksina, näin tii­lenpunaiset
• tehtaamuurit, mammutin-
• harmaat jiostohanat-ja ^niiitateiden .kie-sivr.
i.. LAUANTAINA, JOIILUKUUN-IO: PÄIVÄNÄ, 1950