Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 8, 1936

              ^ v o i n u t käsittää, ja oU vienyt
häneltä niin paljon, se oU vienyt hä­nen
lapsuutensa uskon, se oU kulut­tanut
hänen miehuutensa voimat, se
oli uuvuttanut hänen vaimonsa ennen
aikojaan, ja sentähden oli hänen rin­tansa
heikontunut, niin että kuolema-nvt
odotti häntä. -
• 'Kuoleva tunsi katkeruutta ajatel­lessaan,
että juuri hänen osaUeen oli
sattunut tuo kauhea vihollinen. M i ­ten
toisin olisikaan kaikki, ellei sitä
olisi ollut. He olisivat päässeet puut­teesta
jo alkuvuosina, hänen kaikki
lapsensa olisivat eläneet, pojat olisi­vat
päässeet kouluun, niinkuin hän
oli toivonut. Maija olisi vielä täällä
terveenä ja reippaana — ja he eläisi­vät
kaikki vielä vuosikausia onnelli­sina..
.
Silloin kajahti ulkona illan hiljai­suudessa
ihana, helkkyvä ääni —
laulurastas alkoi aivan lähellä laulaa
iltalauluansa...
Kuolevan kelmeät kasvot näytti­vät
elostuvan, hän kuunteli hämmäs­tyksen
ja liikutuksen vallassa, sitten
katsahti poikiinsa ja kuiskasi äänet­tömin
huulin:
— Laulurastas...
Sehän oli hänen lempilintunsa, lohr
duttajansa, auttajansa —sen sala­peräinen
laulu oli jo lapsena tenhon­nut
hänet. Sen laulu oli soinut kaik­kina
hänen elämänsä tärkeinä hetki­nä
— auttanut ja lohduttanut hän­t
ä . . .
Hän muisti elävästi sen merkilli­sen
hetken, kun se ensi kerran ilmes­tyi
hänen auttajakseen. Hänen oli
täytynyt kahdeksan vuotiaana lähteä
paimenpojaksi, ja heti toisena päivä­nä
hän oli eksynyt synkkään korpeen.
Hän oli tuntenut itsensä niin hei­koksi
ja avuttomaksi kuin vain pieni
lapsi sellaisessa tilassa voi tuntea.
Mutta hän alkoi itkieri rukoilla, että
Jumala auttaisi h ä n t ä . . . Ja hetken
kuluttua hän oli kuullut läheisestä
kuusen latvasta laularastaan laula­van:
— Älä pelkää, älä pelkää . . . Mene
takaisin päin, mene takaisin päin . . .
Hän oli noudattanut neuvoa ja
myös löytänyt tien kotiin. Siitä as­ti
oli hän pitänyt tätä Jumalan lä­hettämänä
enkelinä. Ja vaikka hän
myöhemmin mieheksi tultuaan käsit­ti,
että se oli vain tavallinen lintu,
hän oli kuitenkin pitänyt sitä ystä-vänään
ja lohduttajanaan. Se oli säes­tänyt
hänen sydämensä - ensimäistä
suurta laulua: rakkauden laulua. Se
oli laulanut hänelle lohdutusta sil­loin,
kun Maija kuoli, ja kun lähtee
viimeiselle matkalleen, se oli tullut
laulamaan hänelle viimeisen hyväs-tinsa...
Hän kuunteli liikutettuna pienen
J^tävänsä laulua, hänestä tuntui kuin *
olisi joku vanha, rakas ystävä tullut
tapaamaan häntä viimeiseUä hetkellä:
— Ole iloinen, ole iloinen! Tinki
on valmis, tinki on valmis!
Kuoleva havahtui ajatuksistaS^
hän muisti erään illan kauan sitten,
jolloin kuuli tuon saman laulun—
saatuaan raskaan tmkityönsä val­miiksi.
Hän katsoi katsomistaan tuota ra­dasta
näkyä ja se näytti hänestä iha­nammalta
kuin koskaan ennen. Se
hetkellinen synkkyys, jonka Kksi-suon
muistot olivat herättäneet, haih-tui
kokonaan. Hän ajatteU lääkä-sanoja,
jotka äsken oUvat sala­han
tavoin väläyttäneet totuuden,
hänestä tuntui nyt kum suuri valo oli-s;
yhfäkkiä valaissuCkoko hänen en-
^ elämänsä ja näyttänyt sen hä-
°e"e ensi kerran sellaisena kuin se
todellisuudessa oli. Hän ei oUut kos­ita
oli
rikosYanqin amessa
Hän omistt kauneimman elämässä — joka oli kunnon naisen
rakkaus — mutta hän uhrasi sen aarteen ja...
(Englannin kielestä suomentanut
PAUL /.)
(Jatkoa)
Eräänä iltana tuli eräs hyvinvoipa
karjan kasvattaja naapurivaltiosta
meidän paikkaamme. Hän piti itse­ään
hyvänä korttipelurina — ja ehkä
hän olikin, jos olisi joutunut rehelli­seen
peliin — mutta meillä oli omat
temppumme, "kylmät pakat," "mer­katut
kortit" ym. salaiset merkit, jo­ten
hänellä ei ollut minkäänlaisia
voittamisen mahdollisuuksia.
Kun olimme hetken pelanneet, oli
hän hävinnyt useamman sata dollaria
käteisiä rahojaan ja lähtiessään jou­tui
hän antamaan minulle monen tu­haksi
ja samalla aloin voida pahoin
— omaatuntoani alkoi vaivaamaan.
Minä en suorastaan voinut etuilla
tuon miehen kustannuksella, joka
kaiken päällisiksi oli tarjonnut mi­nulle
toveruuttaan, vaikka tiesikin
hyxih, että minä olin vain peliluolan
pitäjä. Ja sitten tein päätöksen, sel­laisen
päätöksen, jollaisen teko on
harvinaista minun kaltaisiltani. Pää­tin
maksaa miehelle takaisin hänen
rahansa ja kuolettaa kaikki vekselit.
Vähän pahoillani olin siitä, että
tiesin täytyväni pian lähteä. Viivyt-telin
kuitenkin talossa niin kauan
kuin mahdollista ja kun sitten tuli
päivä, jolloin poistuin, maksoin Lock-hartille
rahansa takaisin ja kuoletin
hannen edestä velkakirjoja tai pank- vekselit. Kun hän sydämellisesti kiit-kivekseleitä.
Minä hyväksyin ne, sil­lä
tiesin miehen tunnetusti rehellisek­si
ja sanansa pitäväksi.
Mutta kun en sitten pariin kuukau­teen
kuullut hänestä mitään, päätin
mennä häntä tapaamaan niiden vek­selien
tähden ja nim matkustin War-ren-
nimiseen kylään, missä tiesin hä­nen
tilansa sijaitsevan.
Kun saavuin hänen konttoriinsa,
niin vakuutti hän tekevänsä pikapuo­lin
ison karjakaupan ja koska hän
tällä kerralla oli vähissä rahoissa,
pyysi hän minua odottamaan muu­taman
päivän. Tietenkin minä suos-teli
minua, niin minä pyyhkäisin kä­delläni
huolettomasti ja sanoin, että
"unohda se" ...Lähtiessäni kävele­mään,
soivat korvissani Loekhartin
sanat: "Olet reiluin korttipeluri mitä
olen koskaan tavannut!"
Menin takaisin Rialtoon toisilla
aatteilla varustettuna. En ollut niin
ahne rahalle kuin ennen. Me väi­teltiin
lujasti Jackin kanssa ennen­kuin
hän suostui ehdotukseeni, että
ryhdytään hoitamaan liikettämme
rehellisemmillä menetelmillä.
Mutta me ei harjoitettu liikettäm­me
enää kauan jälkeenpäin, sillä eräs
tuin. Otin huoneen paikallisesta ho- paikallinen kiinalaisen pesulaitoksen
tellista. Sillä ajalla jonka asuin War- omistaja loukkaantui vaikeasti kort-renissa,
tulimme hyviksi ystäviksi ^jp^ii^ yhteydessä sattuneessa tappe-karjafarmarin
kanssa, joka oU nimeU i^ssa. Hän teki valituksen kaupun-tään
Cherley Lochard. Eräänä ilta- virkailijoille, jotka vuorostaan lo-na
hän pyysi minua illalliselle kotiin- pettivät koko meidän liikehommam-sHaä
njae nm ea sluänkstoimnsmae keiin oslilniintkea aynh deksasuä­.
me.
kana ja paikka missä se sijaitsi oli
kaunis. Siellä tapasin minä hänen
vaimonsa ja heidän kaksikymmentä
vuotiaan suloisen tyttärensä, jonka
nimi oli Gertruth.
Menin aivan kuin hieman pois tol­kultani
täällä Lochartin kotona, sillä
elämä siellä oli jotain sellaista, jota
en ollut ennen nähnyt. Rauha, onni
ja tyyni elämä, joka vallitsi tässä
kodissa, oli jotakin sellaista jota ei
voinut rahalla ostaa, olipa raha sit­ten
vääryydellä tai rehellisesti han­kittua.
Silloin ajattelin pienellä kateudel­la,
miten suuri ero on tämän miehen
ja minun elämäni välillä. Nj^t näin
elämää mitä en ollut tottunut itse
elämään, näin tämän miehen ^aidcau-den
omaisiinsa, näin kodin mihin re­hellisyys,
puhtaus, kunnia ja rakkaus
olivat syvään juurtuneet. Huomasin
itseni hyvin halpa-arvoiseksi ja köy-kaan
ajatellut, että hänen työllään
olisi mitään arvoa ja merkitystä, pu­humattakaan
siitä, että sitä voitaisiin
verrata mihinkään sankarityöhön...
Hän oli monasti aikaisemmin tunte­nut
ajpeutta siitä, ettei ollut saa­nut
tietoa tehdäkseen jotakin suurem-iMinä
en siitä välittänyt, sillä olin
jo kyllästynyt koko hommaan. Ja
sitten minä ja Jack erottiin.
Muutama päivä ennen kuin meidän
liikkeemme suljettiin, sain Lockhar-tilta
kutsun tulla viettämään muu­tama
päivä hänen luonaan. Minä
otin kutsun vastaan ilomielin...
IMuutaman päivän reisu venyi vii­koiksi
ja ne viikot mitkä silloin vie­tin,
olivat elämäni onnellisempia. Se
kodikas.olotila, jossa siellä sain olla,
oli sellaista, että jos olisin saanut olla
sellaisessa ennen, olisin varmasti kul­kenut
oikealla tavalla eteenpäin.'
Vietin silloin paljon aikaani Gert-ruthin
seurassa ja on kai tarpeetonta
sanoa, että rakastuin häneen vaka­vasti.
Ja toiveeni Gertruthin suhteen
eivät pettyneetkään, sillä kun jon­kun
ajan kuluttua pyysin häntä kans­sani
naimisiin, niin suostui hän em­pimättä.
Ja kolmen kuukauden pääs­tä
meidät sitten vihittiin,
r^^-"-- No niin, — minä olin ma^J^gj^^,
onnellisin mies ja luulin, että nyt oli
rikoksieni maljakin jo täsrtetty, sillä
en nähnyt mitään syytä miksi ei mi­nun
sopisi alkaa uuttarelämää, kun
maailman hellin nainen oli puoliso­jani,
jonka hyväilystä uskoin pitävä­ni
enemmän kuin mistään muusta.
Mutta kuinka ollakaan. Warrenis-paa,
joka jäisi jäljelle, kun hän kuo­sa
majaili paljon minun entisiä kump-lee
. . . Hän oli ollut varma, että kaik- pangitani, *— näytti oikeastaan siltä
ki hänen ponnistuksensa ja kärsimyk- gttä he kaikki pesivät siellä,
sensä olivat olleet turhia — ettei ku- Tapasin heistä jonkun aina joskus
kaan tiedä eikä välitä niistä, ja että
se on tavallinen kohtalo kaikille niille,
jotka tekevät raskasta työtä, ja hän
oli nöyrästi alistunut kohtaloonsa.
(Jatkuu)
ja kun he kuulivat, että olin mennyt
naimisiin, niin onnittelivat he minua
suuresti ja puhuivat lahjan hommaa-misesta
minulle, — joka "lahja" olisi
se, että mentäisiin ja tyhjennettäisiin
eräs pankki ja kaikki mitä sieltä saa­taisiin
olisi minun, sillä kukaan toi­sista
ei ottaisi mitään. Kun minä pa­nin
lujasti vastaan, koska pelkäsin
vähän, niin he sanoivat: "Olkoon se
sinun, viimeinen työsi." •— Ja niin
kävi, että se rikollinen veri, joka oli
minua ennenkin johtanut, johti minut
tähän "viimeiseen."
Minulla oli vaimoni kanssa oma
asunto Warrenissa. Olin ehtinjrt oUa
naimisissa vain muutaman kuukau­den,
kun me läksimme joukolla Eldon
nimiseen kaupunkiin, joka oli noin
300 mailia meidän kotikylästämme.
— Eldon oli paikka, missä sijaitsi
pankki, jonka olimme aikoneet ryö­vätä.
Minä jätin vaimoni sanomalla,
että menen liikeasioille — ja liike­asialle
minä lähdinkin, vaikka ei sel­laiselle
kuin hän luuli. (Koko Loek­hartin
perhe tiesi, että olin ollut kort­tipeluri,
mutta heillä ei ollut aavis­tustakaan,
että olin myös varas.)
Meitä lähti matkalle viisi miestä,
joista yksi asui Warrenissa, lähellä
Loekhartin asuntoa yhdessä leski-äi-tinsä
kanssa. Tällä miehellä oli sis­ko,
joka oli Gertruthin läheinen tut­tava.
Mutta pojan äiti ja sisko eivät
tietenkään tienneet mitään pojan la-kivastaisesta
toiminnasta... Hän
oli viisas kapeanaainainen, viirusil-mäinen
olio, jonka hänen rikostove­rinsa
olivat ristineet "kärpäksi." Hän
oli todella erilainen siskoonsa ver­rattuna
ja miten hän onnistui aina
peittämään työnsä äidiltään ja sis­koltaan,
on yksi selvittämättömistä
salaisuuksista.
No niin, me mentiin ja valloitettiin
eräänä yönä pankki haltuumme ja
räjäytimme kassaholvin. Mutta siinä
heräsi koko kaupunki... Me yritet­tiin
paeta, jossa yhteydessä tapahtui
hurja ammunta . . . Eräs luoti sat­tui
minuun sillä seurauksella, että pu­tosin
hevoseni selästä, toisten rosvo­jen
päästessä pakenemaan. Onneksi
ei haavani ollut vaarallinen. Paran­nuin
pian vankilan sairaalassa ja en­nen
pitkää löysin itseni istumassa
maakunnan vankilassa, palvelemassa
kahden ja puolen vuoden tuomiota.
(Vaikka siihen aikaan sanottiin, että
viisi vuotta oli alin tuomio sellaisista
rikoksista.)
Oli onni, ettei, vaimoni ja hänen
omaisensa tienneet, 6ttä olin linnassa.
Mutta yht'äkkisestä katoamisestani
he olivat ymmällä. Minun rikostove­rini
eivät myöskään hiiskuneet mi­nusta
mitään — paitsi "Kärppä", jo­ka
palattuaan Warreniin ja havait-
,tuaan minun katoamiseni olevan tär-
"keimpänä puheenaiheena, kertoi asian
siskolleen, joka taas hätäännyksis­sään
kertoi sen vaimolleni. ~ Minun
vaimoni tuli lyödyksi surulla ja pet­tymyksellä
ja hänen isänsä oli suures­ti
hölmistynyt, eikä halunnut ottaa
uskoakseen, että; olin linnassa, vaan
lähti varmuudeksi katsomaan Belling-toniin,
missä valtion vankila sijaitsi.
•Minä olin tullut linnaan väärällä
nimellä ja siksi oli Lockhartilla vai­keuksia
saada selville, olenko linnas­sa
vai en. Hän ehti jo toivoa, että pu­he
olisi perätön, että minä en olisi­kaan
siellä. Mutta sitten vartiar eh­dotti
hänelle, että hän seuraisi van-kijonoa,
kun vangit marssivat sdir