Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 4, 1942

              VIRS
iCdnadan suomalaisten viikkoUhti)
' : Btglstared at the Post Office D^^t,
Ottawa, as second class. matter.
1 Tk.
6 kle.
S kk.
Ti]alls1l]llJlat^
J60
Yhdysvaltoihin: "
\ ^IE* • • ••••••••••••• ^^2»5^^*
iluomeen Ja muualle ulkoinalUe
«in ptkiHäEtö. , ~
tuuma; t ö m ^ ^ u u t l l ^ d i l ^ i k s ^ S&6
kertfk köteefeSrtää^ ^ ^ M ä -
Umoi|«&^ii^lJ)5 k ^ ä > kdM& ker-^
taa. lr«iöi&iW&iMtulc$fet |^.Dd^ kettä,
60c li^hmg^ul^tä^iäus^tii tälhiiiistö^
värsyltS; ^Ultääö tlelääf |ä ösbiteii-moltafcögV
'MK* jÄistaläUmä; =^ ^ p 8 i s -
Umoi^taji^*^ b& Ir&aatttafessä l ä h ^ t ^ v ä
TImölHöfiSW"elUkäteeh;
Tläisöt iimöiitisiimhät löd patstatuil-ma.
- Xlääöte; jdkä jUlkäisUlän h ^ ä «
kertaa igaöiänläi^tia jpaistatuuniä.
A l i n . ilMöitU^hintä 4de iiaistÄtuumd,
kerta siii^Öittäässa.
Erikölsifetö ilitiöitltsmhhöista vöi iiöi
d u s t Ä täfiaöji l ^ e ä kdntlöi^tä.
Ltd.
rsiäiifetäiäi A. t^äiviö.
ToläUtUsa^tiVä^tö. % jarvis; Räuhl
Mäki; Miit^. Ei. äuksi. Esitin
Kaustih^i AUi Kklnt^. Mäfgit^ijiakä^
Yrjö Sälvö Ja JÄiinär Sääöv.
Lifekkilä suditit klr^tuks^t <)§ÖS>
«ettatra^
Taas^ on päässyt kristikansä ^
pelastavaan jfä
lUjojenonpUhj^^^
maahan luntfseen ja jäiseeni
Mutta eihän, eihän vainen
liki MhH tuhatvuetta
jtthtittukin pääsBistä,
. ylösnousemista suotta.
Niinpä juuri pilvet synkät
vievät päivän viehätyksen,
edessä on ristintieUä
kuorma-raskas kärsimyksen.
Mutta kerran juhtivä on
pääsiäistään joka maja,
haudastaan on jyrinällä ^
kohoamia vapahtaja,
Kestäkäämine'i' taistelkaamme,
vapaus on veieh tnhid.'
mmen
mm TriiWwiiirirtfniiffiffiii mm
Olen "yksin pätsärrVJötfetf minulla
ofl piaijöft aikää g ^ r a t ä ytt^äiälläni
ölevää iuofttoä, iniilä 5fe ittiiföm^
n ä y l t ä ä . Eriläisleii iliiioj^tt A^iku-tuksesta
se näyttää a i v ä t t e r i i ä i s e l t a.
Ja pidänkih tuosta su liiresta luöiinosta
siiliä määriö, e t t ä liioiiCa kertaa olen
äjäteiilifc öievätii päijöh ofthellisem-ihässa
asfeifläsäa kuih kaupUltkiläiset,
jotka öVät" iiaryeöitöin tiiäisUtidessa
näk^niäätt tb^i p t i h d ä s l ä luorinoh kau-netittai
Heillä ö ä k y l i ä omat muka-
Viuiiehsä j ä äjarivietteetisä, Johka ta­k
i a minuliekift usäii iiimetellään:
Ktiiiikä voit öUa' aiVaii yksin siellä
nietsassä ? Hieillä ei varmaan qte mo­nesti
aävistustäkaaii^ miten ihana päi­vä
juuriläihääni siellä metsässä voisi
oiiä. Jos /Seh tietäisivät^ lähtisivät
varmaan sinne. oikein vifkisiyäkseen.
Kenellä suinkin oh tilaisuus.
AtänifUi) tääi nudeh jätkÖkerfö-mnks^
i 'eiigt' kirjäiiijan Henry Jiider
Hagj^din^^kiinmgäs Sälönioti kai- iiiutta eikä Vaäfinkäsitykisiä.
yiihdyn tääliii ja. luulett olevani
onnellisempi kuin moni kaupunkilai­nen,
sjlia" lääliä ei ole mitään kata-
Me.
vok^** (Kitig Sdiömoh*i mines).
LaajöiVfa mätköiUaän (liläntiin^ E-gyptOni
Etelä-Afrikkaan y.nt.) kirjai­lija
dh saanut aiheensa useimpiin te­oksiinsa
ja tämä on niistä mielenkiin­toisimpia.
« * *
Ja stten taas vastaus erääseen ky-
\*tymykseen, tai samalla useampiinkin
samantapafsiin,viittauk^iijt, joita saa-
-pUnee kirjoitusten • yhteydessä tai
ntuttten tämän tästä,
r **Mmullay on kirjoitushalua ja tuh­rin
Utajeni kuluksi ptipereille jotakin,
.nmtta sitten • huomenna tai ylihuo-
:ntenna ne työnnänwiniin. Minua vai-
,t>aa sellainen ujous tai arkuus että cn
minä pienen hoidokkikuntani kanssa,
olemme _hiin söptiistä sakkia, ettei ole
välillämnlie yääjrinyminärrystä eikä
h^rkkasanaia. Ja yhä enempi ne näyt­tävät
pitävän minusta, niinkuin minä­kin
heistä. Vilpittömämpää ystä­vyyttä
ei ole. . (
Ja .sitten tuo koskematon luminen
maisema, kyllä se on kaunis. Oikein
On pitänyt käydä hiihtokierirök^la.
Ja nyt se Jatu aiv*an kUin särkee ttion
pyhän koskemattomuuden, kun sitä
katsielen Itaältä pihalta.. tHöiiisL se
kiertää metsän läJtää ja sitten häviää
metsän kätköön, aivan kuin anteeksi-pyyddnen
erehdystään.
Nyt ön t n a ä Ä . "10 päivä, kun tätä
tiihierran. Edellisenä yönä oli sfeftäi-uskalla
niitä lähettää ja pelkään jo -ften jumalänilma ^ftÖ ole tämä kan­sa
nähnyt. Taivaasta tuli lunta ja
vettä, ja tuuli kuin käuhisttis. Val-voessani
vtioteella tiili mieleeni ne on­nettomat,
jätkä joutuvat olemaan
tuollaisessc^ ilmassa merellä ja maalla.
.sitäkin että muut niitä täällä näkisi­vät.
Tietenkin siihen > on syynä tämä
huono käsiala ja kaikki muut virheet,
joita en itse ymmärtänekään. Haluai­sin
nyt kysyäy pitääkö kirjoitusten
LiekkUn olla hyvin puhtaasti kirjoi- puolustamassa itseään luonnon ja ih-tettuja
ennen kuin niitä hyväksy- misen vainoa vastaan.
iäänr • Sitten oli ilma jäähtynyt, ja kun
; Ei tarvitse olla, eipä edes väittä- ' äämHlla katsoin ikkunalta, pnut öli-
. mätiä musteellakaan kirjoitettuja, vat kumartuneet aivan kuin aritautu-
• kUnhanr niistä vain toimittaja pääsee mismeirklkSi luonnonvoimille. Kjrtne
selville suurennuslasia käyttämättä. dliVät raskaissa jääkahleissa. >fiiden
Kas seikka on sellainen, että täUäko- lätvät ja oksat olivat aläspäfn vaipu-ncmkakaudella
eivät: latojat mielel- neet, mikä 55ii ne näyttämään vää-läan
ladck'eivätkä jouda latomaan, e- ryyttä kärsiviltä, jalieikommät olivat
.pasdviä käsikirjoituksiay ja kun vain katkeilleet.^ Ne aivan kuin symboli-harvoilla
avustajillamme on khjoitus- soivat ihmiskuntaa. Tiiolla lailla
kenetia, niin jokseenkin kaikki käsi- meitäkin painaa se, jonka me työtä-khjoiiukset
joudutaan täällä uudel- tekevät hyvin tiedämme. Vankat hä-teeu'
• Mrjoittamaan, konekirjoitta- ^ ^ ^ ^ ^ . " —L!ilL
maan, vaikka ne muuten olisivat hy- ^'symyksecn täinän jälkeen jää vain
via; SOS tSmSn setkan ei tarvitse es- ktrjtfitiiksen sisältö, ja jos sHnä on
iSS kehään l^käaetnästä tJekkiin. "jotakin*', min se käytetään. — AP.
vupnut tuolia övät säiljueet, pärhäir
Ven voiman painon alla; ne;Ovat niitä,,
joille on onni suonut isuötuisaä tälöur.
dellisen aseman. Ja niin sitten Järjes­tyksessä
tullaan näihin heikoimpiin ja
lahonneihin, jotka ovat painon alle
sortuneet. Eikö meissä ole paljph nii­tä,
jotka, kärsimm© liikarasituksesta
tavalla tai toisella,, ja paljon, meistä
" on murtunut ja sitten joutunut pois
siirtymään ;ennen aikaansa, vahvem­pien
jäädessä edelleenkin puolusta?,
maan itseään, taistelemaan olemasi-olonsa
puolesta.
Niin, 1J€ puut tosiaan- olivat aivan
kuin- jäällä ^ silatut.. Ajattelin,* että
j o ^ nyt tulisi aurinkoinen, päivä)
nii!^-mahtaisi- tuo metsä, näyittää.kor
mealta. Ja. niin käviv että;lnli mk^
toivoin. Sain aivan rahatta ja hinr
natta katsoa sellaista rmaisemaa, jota
enuskbisi yhdeflfcäan taiteilijan pysr
tyvän tulkitsemaan, r Rokö- luonto
hohti miljoonin- jalokivin; iettä: aivan
silmiä häikäisi. Riippaoksaiset lehti­puut
olivat kaikista kauneimpiav.Mut-ta
ajatelkaa, että vanha, ruostunut
piikkilanka-aitakmoli.mitä kauneinta
helminauhaa. Tosiaan en muista iki­nä
nähneeni. metsää noin t kauniina.
Tunsin itseni niin. pieneksi ja vähär
pätöiseksi^ mutta niin t3n^5rväiseksi
tässä .satulinnassani (vaikka en, ikä>
vä kyllä, tavannut sitä prinssiä!).
Kaunis onmetsä myöskin siöoin,
kun se on,juuri saanut Jkevyen lumir
vaipan, hartioilleen, ja kaunis silloin­kin,
kun sen huntu liian, lämmön vair
kutuksesta pudotetaan pois. Silloin on •
se niin tumma^ja raikas, tuo metsä.
. Entäs sitten keväällä,, kun se pu­keutuu,
uuteen > vihreään, vaippaansa,
ja kun-sen siivekäs iloinen laulukuoro
virittää: ylistysvirtensä kaikkeuden
kauneudelle ja tietenkin myös omille
armailleen, varhaisaamun kastehel-mien
kimaltaessa . . . •
Niin, kaunis oli se jäinen metsä.au­ringossa.
Olipa, ikävä,. Aino, ettet
sattunut sitä näkemään.
ALEKSANDRA.
Kotiuduin juuri. Tein turistimat.
kan noin vain yhtäkkiä. Kun khni.
kin oli ummessa eikä hpsamisesis
huolta^ uskoin huushollin herran kd^
\fminja tartuin matkalaukkujen ripoi.
hiu, ja nousin junaan, joka vei minut
parissa vuorokaudessa kauas läntem
SieHäyimin Vienon. Hän istuiikhu
UdH:.pielessä käsi poskella murehtim
aprikmtsi-puntaan — jos sen cnpak*
kanen penmtf Muita miiuit waÄJ«.
säänmoinen murhe unohtui ;o oi
sitä jälleennäkemisen riemua! Ensi-
' ktiitlmnimikerröitud^^ 'kävmhe
^^y^äessä-tUtBmähä 'tuota"viutHeen
punta, vaan- emme päässeet sekille.
Sfksl neuvoin Vienoa heittämään huo^
lei nurkkaan- ja lähtemään kanssm
kätsdemään lännen nähtävyyksiä,
Vnacmvenssa töksähdin erääsetnliti-väkontt&
rin iltitoitukseen. Osoitin
Vie^idMkini "Katsoi Mitähän jos
fnekiH . .nyi olisi ainoa tilaisuus...
iölä säffttaa hävittää sieltä kaikm
kättnij% niin sitten ci sinne enää kan^
naM fnennä. . .
"Todellakin! Se ei olisi huHum^
' mäkH", myönsi Vieno, ja m ryh­dyimme
heti kauntaaviaaii kukkaro-jemme
sisältöä. Joo, kyllä riitti, juuri
ja juuri. Vienolle taisi vielä jqädä
muutamia nikkoleita palaamaksikin.
Siis päätetty oli, ja pian seisoimme
i^njfi kauniin laivan kannella ja sen
reilinkiin nojaten katselimme taak?
semtfie häipyvää mannerta, kunnes
silmiimme (Uk&i häätnöttää ihanäirm
Ha^eaiin-tanta.
Siellor meidät otettiin vastaan niin
sydätnellisj^sti että oi, oi! KauniiimU
t<?f^. ..j^^ lem kaulaamme']a
hiianme jkntenkttitimkin^^ kaishhmet-
, ta väin vi^k puuttui, rnutia senkin
sainme rnyohemmln. Id kaikki hicitä
iihnsttikieliä katselivat ja hymyUi'M.
(Mutta me emme katsonee! hamii-
. Iäisiin herroiMn, t^i, vaan painoimme
päämme kainosti alas.)
Näimme,ja kuulimme siellä paljon
suloisia ^sioit^, mutta Vieno kerto­koon
mistä pitemmästi. Hänen ky­nänsä
on. taitavampi romantiikassa,
minä huolehdin tämän proosdlHsen
puolen.
Joo, nteidän täytyi lähteä Baum-ta,
kun kukkaromme keveni itiin ar-veluttavastt
ja — lehmän poikitha-aikakin
läheni. Onnellisesti pääsim­me
VieUon kotiin, heitimme haikmn
hyvästit ja minä nousin taas rauta-hepan
rattaille, joka toi minut kotiin.
Täsränyt sitten olen ja kaikki ovat
minulle niin herttaisia. Ovat kmilem^
mä minua ikävöineet ja kaivanneet,
vaikka en ollut poissa kuin ...««"
kovin vähän aikaa.
SIRPA-SERKKU.
Töistämihen luo tavat. Alukii ne
ovat hehtoja kitin hämähäkin verkko,
sitten ne tukVät lujiksi kuin teräs. -
Sniiles. .
Pihakoivun luona oli olevinaan
tikapziUt,
niiden toinen pää oli iltapilten
reunalla.
Arkkienkeli Mikael, joka oli ilineisesti
rovastiniiuorimman pojan näköinen,
lasktutui viheltäen maata kahti,
ja takin libpeet lepattivat tuulessa.
Kiveltä kivelle hypellen tuli Mikael
luokseni
— maan likahanolisi voinut tahrata
hänen- hienot ktnkäitsä —
tervehti kättä puristaen ja kysyi kuu­lumisia.
— Mitäpä tässä, vastasin, mitäpä
mimdle kuuluisi.
HaUä uJikaa,akka sairastaa ja Ohra-sen
rikas vaatii vclkaama-
Jilikael kirjoitti muistikirjaan kulta­sella
kynällä,
bsoitii sormmän taivasta ja sano':
— Puhunpä näistä tuolla ylhäällä-
Hallan estämme, akkasi parannamtnt,
mutta OhraseH rikkaalle tuskin^
dämmemitäätt.
HEIKKI JYCff^'