Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 7, 1948

              Äutomaattipubelimen kärsjmj4^ pesä
(Vanhan Kaussisen murthelh]
Ko me loossasimme olla jo miehiä
vaikka olthin vielä miUkoita pieni
jotain'syötävää piti jo meirän ej^j
ja me kidjethin ympäri messi^
Ja me saathinki lintuja pauloista
ne oli hirttäny issensä kauloista-meille
sanatkin "pyydys on vaaten
lakia'*,
mutta jotain täyty suuhun hakia.
Usein lintu kiehu poristen parasa
pata kiUui puu koukeron varasa;
se oli vanhan faarin tekoa,
nyt vetelee hän jo haudasa lepoa.
•
Mvtta sptthän me kuljethin ethenpi
vuosi toisen perhän aina jäläkhen ji
emon siipien alta tdos jo luurathin
matka mailmalle kauaks tuumatkin
Niinpä yks jo lepatti ithänpäin,
mutta sille tielle hän viskin jäi,
ko ei vHsstny issesthän Hmottaa;
kai tuumäs — aika askelhet siljm
Toinen taas räpytteli etelämaahar.,
tiälä kamaralla ko kaikkia koittaa
saahan;
pesän untuvat hältäki tänne jäi,
vishin matka häitä käy ykä ethnpäst,
Yks lähti ylhälle pohjan Laphin,
siellä rupesi sitte jätkä sakhin.
Kuohuvat kosket oli laskenu das
ja syksyllä sieltä kotkin palas.
"Äläppäs ny hätäli" — tuu)nas vanhk
veli,
kauaks läntken kuoli, taikka eli
ja sinnepä vishin hanki tarttu,
ei peshän enää tullu vaikka vuosia
karttu.
Heän kyllä kotuhun kirjoja sai,
niissä kysythih — tulevatko takasin
vai?
Moni veli täälä m en ny on maaemon
multiin
sotaa palatkin ja sitteki lappelkun
tidthin.
Yhen kirjan hän vastas — se kuulu
näin:
"Polku tääläki aharas mutta ethenpiin
ko kerran on alakanu pitkän matkia
en perhän anna vain ethen jatkan."
Työn raatajat vishin kaikkialla
yrittää rakentaa pesää mailmaUa,
mutta rakennushommassa he vastka
toista
jä se homma ei viskinkään puuteitä
poista.
KALLE KOSKI.
ASTUIN puheHiricöppiin, jossa puhe-
Hnautomaatti oli valmiina minua
palvelemaan. Minulla oli asiaa toimi­tukseen
ja kun puhelinkopin lähellä ei
ollut ketään, käytin tilabuutta hyväk­seni
ja ryhdyin soittamaan. Laitoin
markat raha-aukkoon ja sitten, niin
kuin pitääkin, odotin parisen sekuntia
ja otin torven. Torvesta kuului käheä on.koneisto, joka on erikoisen vastaan-tuuttaus.
Otin toimituksen numeron.
Mutta >iidL«.tystä ei tapahtunutkaan,
vaan kuului ^eske3rtymätön tuuttaus.
K i ; j . V. ARDOX.
Suom. MIRJ.\MI TIILIKAINEN
eniten minulle tuottaa kärsimystä muu­tamien
keskustelujen sisältö.
— Oho! Hermustuttaako sekin tei­tä?
-— Kuinkas muuten . . . Minullahan
Harmissani panin torven paä:oilleen
ja aioin ottaa markat takaisin kolosta,
ottavainen. Jokaisen äänenvivahduk-sen,
jokaisen hengähdyksen voin rekiste­röidä
ja siirtää kymmenien tuhansien
kilometrien päähän. Enkö siis voisi
tuntea, mitä-raiinuun puhutaan?
Siis te olette tyytymätön niiden
johon niiden pitäisi pudota, jos yhdisty- puhelujen tasoon, joita . .
mistä ei ole tap^tunut. Mutta siihen
ei tullutkaan rahojani. Laitoin taas
aukkoon tarvittavat markat. Ne kato­sivat
kuten entisetkin. Taas laitoin ja
taas . . . Kun olin yrittänyt kuusi ker­taa
aloin sättiä automaattia.
Varovaisesti, siitä annan vaikka kun­niasanani,
hyvin varovaisesti, löin nyr­killäni
aut<nnaattia jä sanoin:
— Kirottu piru.
Mutta- äkkiä kuulin torvesta hiljai­sen
sointuvaii äänen:
— Entä te? . . . Va-ai ni-in. Ja vie­lä
olette sivistynyt ihminen . . .
— Kuka puhuu? — kysyin minä.
— Minä tietysti. Puhelin.
— .Automaattiko?
— Kyllä vaan. Mitä ihmettelette?
(Niin, äHcää laskeko torvea, kuunnelkaa
minua: Edisonhan keksi meidät juuri
siksi, että J)uhuiscmme.
— Mutta ette itse, — mumisin epä­varmasti.
— No, tietäkää — vastasi automaatti
— joskus lattiaharjakin voi hermostua
tniin, että alkaa riidellä ja huutaa, kuin­ka
ei sitten tällainen herkkovirtainen
täsmällinen mekanismi kuin minä.
—' Sallikaa! Mitäs te nyt ääntelet-te,
mutta kun kylvin teihin markkojani,
niin vaikenitte kuin lesti?
Minä en puhu yleisestä tasosta,
vaan eräästä osasta. Minä olen aina
valmis auttamaan ihmisiä sanomaan tai
saamaan tietää jotain tärkeätä, huomat­tavaa
tai liikuttavaa . . . Olen niin iloi-hakovin."
Siellä vastaaja, joka jo tun­tee
madame Pleshakovin äänen, sanoo
työtoverilleen: "Pai Palits, teitä vaadi­taan
taas taricistukseen." Silloin kuu­len
^kirjanpitäjä Pleshakovin kärsivän
äänen: "Kultaseni, oletko se sinä?" "Se
olen mipä. Mutta mistä sinä puhut?"
"Kultaseni, sinähän itse soitit minulle
työpaikkaani, mistä minä muualta voi­sin
silloin puhua!" "No hy\^. Kuka
vastasi puhelimeen? Mitä? Sahnovs-kaja?
Mutta miksi hän aina istuu luo­nasi?"
"Kultaseni, hänhän on täällä
työssä . . ." "Tule pian kotiin, silloin
selvitämme kaiken . . . " Brr . . .
— Tehän kerrotte huvittavia asioi­ta
.
— Surullisia, mutta ei huvittavia. M i ­nä
olen surullinen, kun minua kaivellaan
hakaneuloilla tai veitsellä. Mutta olen
vielä surullisempi, kun torveeni neljän­nen,
kun minuun huudetaan, että jos- kymmenen minuutin ajan lörpöttelee oi-sain
on syntynyt pienokainen . . . Joku feea paatunut kielikello: . . oi, olin
on saanut palkinnon . . . Joku kutsuu melkein miohtaa teille sanoa: näin Mar-jotain
teatteriin hyvää näj^elmää kat- ja ^Nikolajevnan Ivanovin kanssa. Ja
tiedättekö missä? Meidän portaassam­me.
Se merkitsee, että Ivanov tuli Mar­jan
luo. Mutta Marjalla on mies mat­koilla
ja ottaa Ivanovin vastaan!
— Niin, todellakin!
Silloin minut keskeytti jonkun bary­toni:
— Herraseni, kuinka kauan te aiotte
puhua siihen puhelimeen?
— Tällä minuutilla — kiiruhdin mi-
- No, rakas automaatti, en olisi
somaan. Koko äänikaltoni värisee ja
iloitsee, kun annan sellaisia tietoja.
— Niin, niin . . .
— Tai "esimerkiksi, välttämättömiä
tie'toja. Joku kysjy, milloin lähtee ju­na
pohjoiseen, minkälainen kuume on
sairaalla, mistä voi saada jonkun oppi­kirjan
tai jonkun opiskeluvälineen . . .
Ketkä teitä sitten häiritsevät?
— Ne häiritsevät, jotka työntävät mi­nuun
i>orkkanaa tai kolistavat minua,
kuten esimerkiksi te . . . Onko oikein
lyödä minua? Ja onko oikein puhua mi­nuun
kaikkia joutavuuksia? -Luokseni
tulee esimerkiksi kuusi tyttöä, käher-rettyjä
kuin villakoirat sirkuksessa ja
tuntikaupalla soittavat tunnetulle tai­teilijalle.
Hänen pitäisi levätä ennen
na. -
hennonut . . .
— Tiedän, taas on jono luokseni . . .
Se, joka teille huomautti, on, jos niin voi
sanoa, ikuinen asiakkaani. — Kuunnel­kaa,
mitä hän puhuu . . .
.Asetin varovaisesti tor\'en paikoil­leen
ja ollen sen näköinen kuin aikoisin
näytöksen alkamista ja hänen vaimon- pui^a vielä kerran, asetuin jonoon toi-sa
pitäisi soittaa täriceitä asioita. Uiko- seksi.
puolella on jo kerääntynyt kokonainen
jono, mutta tytöt, kuten papukaijat,
Mitä, säälittekö markkojanne? OI- vinkuvat minuun: "Te sydänkäpymme!
kaa hyvä, ottakaa lanttinne
— Puhelinkoneen sisällä joku kalahti
ja ojennettuani käteni sain kolosta kak­sikymmentä
markkaa. Laskettuani niis­tä
omat k^csitoista markkaani, sanoin:
— Kiitän teitä . . . Tässä vaan on e-nemmän,
mitä minä teihin . . . . panin
Laittakaa liiat minuun takabin.
— vastasi automaatti. — Vaikka en mi­nä
niistä niin erikoisemmin välitä. O-len
jo tottunut siihen, että minua yrit-tä\-
ät huiputtaa ulkonäöltään hienom-matkfn
kansalaiset . . . Te haukutte
minua siitä, että koneistoni ei toimi täs­mällisesti
. . . Olenko minä siihen syy­pää?
— Kuka sitten?
— Pikemminkin minuun puhuvat ih­miset
. . . Jumalani, miten he joskus mi­nun
kanssani käyttäytyvät . . .
Kiiruhdin sanomaan:
— Toivon, että ei kaikki sentään?
— Luonnollisesti ei. Minä puhun
pienestä osasta asisdckaitani. Suunnil­leen
x-iidestä prosentista . . . Mutta nä­mä
viisi prosenttia ovat vieneet minut
siihen tilaan, missä nyt olen.
— Miten nimenomaan, sallikaa mi­nun
kysy?
— Monella tavalla. .Mkakaamme
siitä, että olen automaatti, joka toimin
kahden markan avulla. Kaikki sen
mainiosti tietävät. Ja kuitenkin mi­nuun
on monta kertaa yritetty ajaa, ei
markkoja, vaan aivan jotain muuta:
nappoja, kynänteriä, koukkuja . . . Eräs
herra yritti minuun tunkea porkkanaa.
— No, ne ovat joitakin ilkim>'ksiä
• • •
— Ei. Se. joka >Titti porkkanaa, oli
juovuksissa . . . Mutta joskus sitä teh­dään
huumorin tarkoituksessa, miten
sen nyt sanoisi, sukkeluutena. Mutta
Te unelmiemme sankari! Me juma­loimme
teitä! Te olette maailman iha­nin
taiteilija!" Mutta pääasia: puheli­messa
ei ole itse taiteilija, vaan hänen
vanha harmaapäinen kotiapulaisensa,
joka vain nikottelee näiden villakoira-tyttöjen
vinkumiseen.
— Olen samaa mieltä, se on raskas>
ta . . .
— Onko tämä sitten helpompaa? L i -
havanpuoleinen kansalainen valitsee
numeron ja heikolla äänellä valittaa jol­lekin
toveri Prohoroville, että hänellä,
lihavanpuoleisella, on kutmietta, eikä
hän voi saapua neu^tteluun. Sitten
hän panee torveni paikalleen ja heti va­litsee
uuden cumeron. Sieltä vastaa
sellainen, te tiedätte, sellainen ystävälli­nen
naisen puolisopraano: "Hällöö (näi­den
naikkosten kielellä se merkitsee
"haloo"). Ja lihavanpuoleinen huutaa
iloisesti: "Nikita Pavlovna? Tekö se
olette?" "Hi hi, minä se olen." " N i ­kita
Pavlovna, täällä puhun minä, Ser­gei
Stepanovits. Mmulla on kaksi lip­pua
'Mustalaisruhtinattareen'. Tulen
heti noutamaan Teitä . . " Phyi!
Puhelin kalahutti ketjujaair, äänäh-ti
ja sitten jatkoi:
— Tai, sanokaamme sitten seuraa­vanlaista
. . . Nainen, joka puhuu
äänellä ja jonka kasvoilla on sama ilme
kuin hallitsija Herodeksella silloin, kun
tämä teki tunnetun päätöksensä poika-lapsista,
— sellainen rouvasihminen
soittaa kello kymmenen ja kahdeksan­toista
välillä seitseipäntoista kertaa
miehensä työpaikkaan, koska on musta-sukkainen
ja haluaa tietää, istuuko hä­nen
miehensä varmasti työssä . . . Siis.
tämä herodesilmcincn nainen valitsee
numeron ja haudantakaisella äänellä
kj^syy: "Onko valtion kurkkutnistissa?
Saanko pidielimeen kirjanpitäjä Ples-
Barytonin omistaja, joka keskeytti
keskusteluni, valitsi numeron, katsoi
meitä kaikkia, jotka odotimme puhelua,
tyytyväisenä ja sanoi torveen:
— Herra Trefil! No, onko teidän
Missenne jo saanut poikasia? Mitä?
Eikö? Mutta koska hän sanoo saavan?
. . . M i t ä ? . . . Ei puhu? Tiedän, että
kissat eivät puhu, mutta tarkoitan, mil­loin
Maria Ivanovna arvelee, että hän
saa poikasia . . . Niin, ei Maria Ivanov­na
saa poikasia, vaan kissa . . . Mitä?
Eilen soitin . . . Mutta kuinka? . . .
Meillä on paljon hiiriä . . . Tarvitsenhan
silloin kissan . . . Mitä? Jos saa poi­kasia,
niin niistä tulee pieniä? . . . Tie­dän,
antakaa vaikka pienikin. Miten
' niin? . . . Kyllähän se pian "kasvaa. Siis,
hän ei ole vielä saanut poikasia? Mutta
milloin te aiotte poikia? Mitä? . . .
Minäkö poikia? . . . Kuinka minä voi­sin
. . . Ahaa, ei poikia, vaan loikkia.
Voiko tuolla tavalla puhua? . . . Minä
soitan vakavasta asiasta ja te minulle
. . . Loikkikaa kauemmaksi, muka! E i
niin saa . . .
En kestänyt enää, vaan poistuin kii­reesti.
Suomen toinen teollisuus-näyttely
Moskovassa
Elok. 23 pnä avattiin moskovisg
Suomen teollisuuden II näyttely,
on, ^auki kaksi viikkoa. Xäytteln-D oi
osallistunut 65 suomalaista toiminifflO
MUSTIKANPOIMIJAIN HUOMIOON!
FUakaä huoli sUtä. ©ttä lähotätto marjanne oikeaan P » ^ ^^
saadakaonne korkeUnmat markkinahinnat. Mo maksamme Ci'»
expressimaksuosoiluksiUa joka päivä.
SMuUkaenne pikaisesU shekklnnc. lähettäkää mustikkanne
saoraan cl8oittec^l]»
A N S P A CH
• SaoaUakaU «aa jokaisesta Royal-pankin ioimlstosla.
• KirjoUtakaa niin läholämmo leiU© lähetYaloimasimen i*
Tarilyynyn.
GEO. C. ANSPACH COMPANY LIMITED
74 Colborae St. Toronto
SIVU 8 LAUANTAINA; ELOKUUN 7 PÄIVXNX, 1948