Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 25, 1936

              1936 LAUANTAINA TAMMIKUUN 25 P:NÄ Sivu S
tietää
rannut
arena,
nenet.
)ukka'
lelleen
kealla
raälla
jrinto-leper-koko
ninga-i
kan ^
astui ' . '^^'Jir
yksen ^ -^^
si sit-l
SUU
unin-nassa
SiiI
opa' • F "ii
Kirj. If, KNUUTINEN
(Kilpakirjoitus)
ANNIKKI oli juuri lopettanut päivän koulutunnit ja
oli palaamassa ^su^itoonsa, joka sijaitsi erään maalais­talon
porstuakamarissa.
Miksi olen tänään ollut niin ikävöivä? Olenko jö kyl­lääntynyt,
vaikka olen vasta kuukauden ollut toimessani.
Ja niin lujaan kun otti tämän toimen saanti. Todella,
tämä ei ole hauskaa, vaikka niin moni kadehtiikin minua.
Päivät elämöivien lapsien keskuudessa, illat yksinäisyy­dessä,
jos ei ota huomioon harvasanaisia talon haltijoita.
Tällainen pieni inaalaiskylä, talo siellä toinen täällä.
Onhan täällä sentään seuratalo, mutta ei ole tullut käy­tyä
sielläkään, kun ei ole sellaista tuttavaa kenen kanssa
sinne menisi. Kyllä todella on kaikki yksinäistä. — An­nikki
oli pysähtynyt talon veräjälle syviin mietteisiin vai­puneena,
eikä havainnut ketään lähestyväksi, ennenkuin
kuuli miesäänen viertellään toivottavan hyvää päivää.
"Voi kuinka peljästyin!" tuli Annikin suusta, mutta
samalla hän jo nauraen vastasi miehen tervehdykseen.
"Olette varmaankin tästä talosta? Aikomukseni on poi­keta
sisällä kysy my ssä, jos saisin jotakin syötävää. Olen
aamusta lähtien ajanut polkupyörällä, enkä olen saanut
koko päivänä mitään vatsaani."
"Luulen että voitte jotakin saada, vaikka minä en voi­kaan
mitään luvata, sillä olen itsekin ainoastaan vuokra­lainen.
Pidän alkeiskoulua tässä lähellä, eikä koulun puo­lesta
ole asuntoa."
"Olette onnellinen, kun saatte asua paikallanne. Minun
täytyy joka yöksi vaihtaa vuodetta. En koskaan aamulla
tiedä minne illalla pääni kallistan ja myöskin joka ruoka-aterian
täytyy pyytää en paikasta. Toivon usein, että
saisin edes yhden kuukauden pila kulkematta, mutta pai­kallista
tointa on vaikea saada."
Näin kävi keskustelu kulkiessa kohti taloa. Annikki
oli tullut hilpeälle tuulelle ja oikein riemastui, kun vieras
pyysi, ensin aterioituaan, että saisiko hän yöpyä talossa.
Annikki ajatteli, että nyt saa edes yhden illan kulumaan
hauskemmasti, kun on nuori puhelias mies talossa.
Annikilla oli paljon kyseltävää maailrhan asioista. Hä­nestä
kun tuntui, että oli jo vuosia ollut pois kaupungista
ja kaupurikilaiselämästä. Kaikki kuulosti niin »vieraalta.
"^Kylläpä sinne seuratalolle nyt menee väkeä, tuollaisia
parvia oh mennyt jo monta'*, sanoi talon emäntä katsellen
akkunasta.
"Niin, olin unohtaa sanoa, että tänään on iltamat tä­män
kylän nuorilla. En ole käynyt heidän iltamissaan
vielä ollenkaan."
"Olenko liian rohkea, jos nyt pyydän teitä kanssani
sinne? Sehän olisi kumpaisellekin uutta."
Annikki oli tätä odottanutkin, vaikka pelkäsikin, mitä
kylän juorut siitä sanoisi. Vaikka mitä siitä, eihän häntä
ole kukaan kylän pojista pyytänytkään. Miksi hän ei nyt
menisi, kun mieskin näyttää suoralta ja rehdiltä, ajatteli
^Ohjelma oli jo alkanut kun he saapuivat iltaniataloon.
Kaikkien katseet kääntyivät tulijoihin ja.sipatusta kuu­lui,
että uusi opettajatar, mutta kuka on tuo mies hänen
seurassaan. Ensimäisen tanssin saivat he tanssia kahden,
ei kukaan uskaltanut lattialle samaan aikaan. Mutta illan
kuluessa rohkeammat pojista hakivat jo Annikkiakin tans­siin
ja matkamiehemme tanssitteli kylän tyttöjä, Anni­kista
oli kaikki kovin hauskaa. Vain väliin muisti hän
entisen alakuloisuutensa, imutta unohti sen taas heti. "
Kotia palatessa pyrki entinen ikävän tunne valtaamaan
Annikin, kun hän ajatteli, että huomenna vieras taas
lähtee. ~
"Neiti, saanko sanoa teitä Annikiksi? Minä olen Sulo
Sammal. Haluaisin kuulla sen teidän huuliltanne — hiin
noin kauniisti."
"Haluatko sinä Annikki, että vielä joskus palajan?"
"Minä odotan sinua!"
"Annikki, minä palajan kuukauden kuluttua ja silloin
olen useampia päiviä."
"Sulo, sinä toit uutta sisältöä elämääni. Uskon päi­vienkin
taas vierivän nopeampaan, kun on ketä odottaa."
Kylällä alkoi kierrellä juttuja uudesta opettajattaresta.
Menipä juttu koulun johtokuntaankin ja otettiin sen ko­kouksessa
käsiteltäväksi. Johtokunta tuli kokouksessaan
siihen tulokseen, että koska opettajatar on seurustellut
kulkurin kanssa, on hänen maineensa tullut kyseenalai­seksi,
eikä niin ollen ole sopiva lasten opettajaksi.
Niin sai Annikki lähtöpassit maalaiskylästä.
(Kilpakirjoitus)
SLMASSA oli keväistä tuoksua. Oli
alkukesä kauneimmillaan. Tuulen-henkäykset
toivat avonaisesta ikku­nasta
suloiselta tuntuvaa lämpöä.
Hän, Harold, istui huoneessaan. Pal­jon
muistoja toi tämä rauhallinen
viiht3n[sä ilta hänen mieleensä. Kui­tenkaan
ei olkapäässä.jysk5rttävä ki­pu
tahtonut antaa ajatuksille rauhaa.
Reuniatismi siellä, kaiveli. Oli jo nuo­resta
ijästään huolimatta ehtinyt olla
monia vuosia raskaissa töissä. Tuoli,
jolla hän istui, narahteli hänen muu-tellessaan
jalka-asentoaan — jonne­kin
ylemmä, kun lattialla oli niillä
epämiellyttävä olo.
Muistui mieleen aika noin 3 kuu­kautta
sitten, jolloin hän ensikerran
oli tavannut Lempin. Tytön tum­mansiniset
silmät olivat näyttäneet
niin innokkaasti, mutta salaa, pälyi­levän
häntä. Kun hän oli katsonut
niihin, oli tuntunut kuin niistä olisi
kaipaus äkkiä hävinnyt h3miyn taak­se.
Tämä ensi näkemys oli ollut lyhyt.
Haroldin niielestä liiankin lyhjrt. Sen
jälkeen oli hän tavannut t3rtön useas­ti;
tanssinutkin, hänen kanssaan.
Joka kerta kun he olivat tavanneet,
oli Haroldista tuntunut kuin jokin
tunne sisällä p3rrkisi voimakkaasti
esiin. Tunne, joka panisi huulet lau­sumaan
kauniita sanöjä" tuolle suloi­selle
olennolle. Aina hän kuitenkin
oli h]llimi3rt itsensä. Entä jos Lempi
ei rakastaisikaan häntä? Silloin hän
vain karkolttaisi tuon hymyn ijäksi
itseltään. Yhteiskunnallisen aseman­sa
puolesta he kyllä olisivat hyvin
toisilleen sopineet, itseään työllä elät­täviä
kuin kumpikin olivat.
Ei. Harold teki päätöksen. Hän
kysyy omakseen tuota tumman sini-silmäparin
omi^jaa . ..
• Läheiselle tanssilavalle oli järjes-tett;^-
tanssit. Harold lähti kävele­mään
sinne. Iloista naurua kuului
nuorten parvesta. Sen kun orkesterin
soitolta kuulla saattoi. Onkohan siel­lä
Lempi? tuumi Harold. Samassa
hän huomasi Lempin tanssimassa.
Mieli ilostui heti.
Illan kuluessa hän tansäi useam­man
tanssin Lenipin kanssa.
Yö alkoi tehdä tuloaan. Soitettiin
viimeistä valssia. Kuin teräsvietereil-tä
ponnahti hän hakemaan Lempiä
valssiin ja ehtikin ennen muita. Hei­dän
tanssiessaan välähti etäisellä tai­vaan
rannalla salama.
Lempi vavahti. "Kyllä minun n3rt
on pidettävä kiirettä, ettei ukkossade
yllätä kotimatkalla", sanoi hän.
"Kävellenkö tuUt?"
"Kävellen olen tähänkin saakka
kulkenut", tuli hymyileviltä huulilta
vastaus.
"Niin no, mitenkäs tässä muuten­kaan."
Haroldin teki hirveästi mieli k3^yä
Lempiltä, että jäisikö hän tiilla saat- .
tamaan. Mutta ujous teki tenää. Hän
muisti illalla tekemänsä päätöksen.
Ja taas välähti salama.
Harold rohkaisi itseään. Nyt ky­syn?
"Lempi, saanko tulla kanssasi vä­hän
matkaa?"
Lempin syväkatseisissa silmissä
näkyi kaipausta hänen vastatessaan:
"Saat, tule."
Pitkin metsän reunustamia polku­ja
kävi heidän matkansa. Haroldista
tuntui niin onnelliselta. 'He puhelivat
vilkkaasti. Jokainen Lempin sana oli
kuin hunajaa Haroldille. Vielä oli
ukkosilma etäällä.
"Oletko kuullut uutisia?" kysyi
Lempi.
"Mitä sitten?"
"Että rouva Berglund, jolla pal­velen,
myy talonsa ja muuttaa pois."
"Niinkö, ja entä sinä, minne sinä
aijot?" ' .
"Tietysti pitää katsella jotakin
muuta työpaikkaa. Mutta miksi sitä
kysyt?!'; '
Haroldille tuntui pala nousevan
kurkkuun. Hänessä heräsi voimakas
halu ottaa tuo rakas olento syliinsä
ja kuiskata: Et sinä minnekään me­ne.
Tule minun kanssani.
Hän havahtui.
"Muuten vain kysyin. -— Sitten
minulla ei enään ole ketään ystäväj",
sai Harold sanotuksi.
Lempi katsoi Haroldia silmiin,
mutta painoi taas pian katseensa alas.
Harold huomasi miten vaikeasti se
käyj. N)rt, päätti Harold.
Hän pysähtyi ja tarttui Lempin kä­teen
: "En tiedä mitä ajattelet, mut­ta
minä en tahtoisi luopua seurastasi. •
Pidän sinusta. Rakastan sinua'', lau­sui
hän kuiskaten.
"Harold, minä myöskin...'^
En tiedä ma mela
Kirj. YRJ0 LEHTIÖ
Ma kunnekka kuljen^
minnekä vie,
ja minnekkä päättyy
mun-eloni tie?
En tiedä mä vielä.
Tuuleeko ntatkäni
tuulet myötä,
vai tuovatko kanssaan,
vastaani' yötä?
Ett vielä mä ti^dä, '
Seuraako tähdet,
matkani yllä;
ne vilkkuuko mulle
hymyilyllä,
ja kulkuan johtaa?
Vai paistaako päivä,
loistaako kuu;
tai matkanko valaisee
loisto muu?
En tiedä mä vielä.
Kulkeeko purteni
myrskyissä vaan
ja lempeenkö haudan
aalloissa saan?
En vielä mä tiedä.
Milloinka päättyy
ja millä lailla
mun eloni retki?
Löydänkö onnen läi Onnea vailla
viime, on, hetki?
En tiedä mä vielä.
Enempää ei Lempi saanut sano­tuksi,
kun Harold tempasi Lempin
voimakkaille käsivarsilleen. Lämpi­mät
huulet löysivät toisensa. Lem­pin
silmät katsoivat Haroldia roh­keasti.
"Enää ei kaipaus paennut hy­myn
taa. Se joutui vangiksi", kuis­kaili
Harold.
He seisoivat siinä kauan. — Ukkos­ilma
läheni.
«'1H arold, ajattelen, että onko meil­lä
mahdollisuutta nauttia kauan on­nestamme?"
"Tiedän kyllä, että monella työläi­sen
lapsella ei ole mahdollisuutta yh-dyselämään
tämän järjestelmän ai­kana.
Minulla on sentään vielä tois­taiseksi
työtä, joten ainakin aluksi
tulemme toimeen", vastasi Harold.
"Voi miten paljon, Harold, rakas­tan
sinua. Pidän miehekkäistä sa­noistasi.
Tiedän että mahdolliset
puutteet eivät poistu rakkaudella,
mutta yhdessä uskollisina toisillem­me
kestämme vastukset."
"Niin Lempi. Me emme .tulevai­suuttamme
kaunistele. Me olemme
vain kaksi monimiljoonaisesta jou­kosta
ja osana siitä taistelemme on-nenime
puolesta. Eikö niin Lempi
rakas."
"Niin rakas."
He vaipuivat lämpimään syleilyyn.
Salama leimahti taivaalla ja sade­pisarat
kohtasivat kaksi rakkaudes­saan
onnellista ihmislasta suutelemas­sa
toisiaan. He olivat niitä, joitten
osana on toismaan sadeilmallakin
nauttia rakkaudestaan.
^ PLYYSPÄNNÄ.