Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 17, 1936

              1936 l^iH^^^I^E^^^ PÄIVÄNÄ Sivu 7
Minä meM
Kirj, Aune
f idit tntäle Liekkipuita
ratoksi pitkUn iltahetkiin. ^
XöÄ/tfö / « ö ^ sä murkmiini,
rauhattomaan rintaani.
Ennen.olin yksinäni,
mietin, mitä tekisin,
^yt olet sinä, Liekki mulla
huoleni voin sulle kertoella.
Muistan sua paperikori,
rakkaudella ajattelen.
Jos mä epäonnistun,
ei ole se sinun syysi. ;
Ennen—vuosia sitten oli pöydälläni
tosikertomukset, perjantait ja muut.
Luin niitä, haaveilin,
luulin satuprinssin tulevan.
Silloin petyin kaaveissani,
heitin luotani ne pois.
Etsin, kaipaelin muuta,
totuutta sydämeni janosi.
j)i HimiiHMiiiiiMmMMffsrmmBi^^
Alkoholismi tiinkeutuu
TurkMin
MUHAMETTILAISUUDEN kiel­teinen
suhtautuminen väkijuomiin on
suojellut Turkkia huomattavasti al­koholismilta.
Käytännöllisesti ottaen
on Turkki ollut raitis maa näihin
saakka. Mutta nykyisen europalai-suuteen
pyrkivän suunnan vallitessa
on vanha uskonnollinen suunta alka­nut
horjua ja m.m. Muhamedin opin
tämä kohta jäädä kuolleeksi kirjai-xnetksi.
Väkijuomaliike on Turkissa
nyt voimakkaasti vahvistumassa ei­kä
se näytä ainakaan maan hallituk­sen
taholta kohtaavan mitään esteitä.
"La Turquie Kemaliste", sosialis-ministeriön
Ankarassa julkaisema jo­ka
toinen kuukausi ilmestyvä aika­kauslehti
kertoo, että Ismir-likööri
tulee ennen pitkää yhtä kuuluisaksi
kuin turkkilainen tupakka on tähän
saakka ollut. Lehdessä on kuvia mo­nista
suurista ajanmukaisista tehtais­ta,
suuresta polttimosta Istanbulissa,
viinikellareista Tehirdashissa, jossa
viinejä ei panna t3mnÖreihin, vaan
valtaviin sementtisammioihin. Uiko
mailta on tuotettu ammattimiehiä
auttamaan tehtaitten ja laboratorioit­ten
suunnittelemiisessa. Näissä tule­vat
erittäin suuren ravintoarvon si­sältävät
turkkilaiset rypäleet, joita
anatolilainen talonpoika osaa säi­kyttää
tuoreena kokonaisen vuoden­kin,
muutettavaksi alkoholijuomaksi.
Turkki joutuu siis myöskin vuoros­taan
kokemaan nykyisen sivistyksen
varjopuolia.
— _ _ o O o — - —
BROOKVILLESSA Yhdysvallois­sa
asuu 91-vuotias neekeri, nimeltään
Ambrose Douglas, jolla on ollut 37
ksta ja niistä elää 34. Ensimäisestä
avioliitostaan on hänellä 20 poikaa
ja 5 tytärtä, jotka kahta lukuunotta­matta
ovat elossa. 70-vuötiaana hän
D^eni toisen kerran avioliittoon ja
tästä toisesta avioliitosta hänelle on
syntj-hyt 12 lasta, joista yksi kuol­leena.
Sanotaan, että perheessä par-
^JHaan odotetaan uutta perheenli­säystä.
. Se oli Railin oma poika, joka oli
muutama viikko sitten saapunut hä­nen
luokseen ja löytänyt äidin sylistä
toisen, vieraan pojan, jolle tämä osoit­ti
samaa hellyyttä ja huomaavaisuut­ta
kuin konsanaan omalle pojalleen.
Ensin se oli Tuovia ihmetyttänyt...
sitten se oli ruvennut suututtamaan,
eikä lopullisesti ollut voinut pidättäy­tyä
etuilemasta... jolloin toinen oli
ryhtynyt puolustautumaan. Mitään
vihollisuutta ei heidän välilleen ollut
kuitenkaan vielä syntynyt, olivat vain
pari kertaa tiukasti sanasotasilla siitä,
kummalle se äidin syli oikeastaan
kuuluu . . . Ja näin he nyt kaikki hy­väilivät
toisiaan omassa tuskassaan.
Raili tunsi uupuvansa tämän ristirii­dan
alle . . . lämpöisesti ja hellästi hän
silitteli kummankin pojan päätä ja
puheli heille hiljaa, kuin kuiskaten,
peläten oman äänensä värinää:
"Kyllä minä olen Heikinkin ä i t i . ..
te olette molemmat minun kilttejä
pikku poikiani, eikö totta? Tuovilla
on tästä puoleen pikku v e l i . . . Heik­ki,
j a . . ."
"Kun isä tulee on isä Tuovinkin
isä, eikö niin, äiti?"
"On . . . on lapseni... eikö totta,
Tuovi? Me olemme yhtä aina kaikki
kolme ja rakastamme toinen toisiam­me
oikein kovin." Näin sanoessaan
peitti Raili kyyneleiset silmänsä mo­lempien
pikkupoikien väliin, puris­taen
heitä kumpaakin rintaansa vas­ten.
Jotain hentoista mutinaa kuului
Tuovin suusta, ikäänkuin vastaväi­t
e t t ä . . . "Ei Heikin isä ole minun
isäni!" Mutta se hukkui kuulumat­tomiin,
sillä äidin hellät kädet kier­tyivät
heidän kummankin ympärille
ja suudellen hellästi kumpaakin pos­kelle,
istutti hän heidät polvellensa ja
alkoi kertomaan heille lasten satuja
— tontuista ja jättiläisistä, saaden
OQO
TILASTOJEN mukaan maapallolla
/ asuu yli 2,000,000,000 ihmistä. 150,-
pOO ihmistä syiityy ja noin 100,000
^«olee päivittäin maailmassa.
:/ — oOo —
VALO kulkee lähes 186,000 mai-sekunnissa.
poikien mielet pois äskeisestä erimie-lis)
rydestä. Ja ennenkuin he oikein
huomasi\^tkaan olivat he jo täydes­sä
sovussa ja iloisina lepertelivät toi­silleen
vielä vuoteelle mennessäänkin.
Railin oli jälleen niin hyvä olla ja hän
päätti mielessään, ettei kuitenkaan
voisi Heikkiä pois antaa, tapahtu-koonpa
sitten mitä tahansa.
Päivä päivältä alkoivat pojat yhä
paremmin sopeutumaan toisiinsa, eir
kä enään voinut kukaan outo epäillä,
etteivät he olleet veljeksiä. Enempää
ei heillä enää ollut riitaisuutta äidin
omistamisesta, vaan aivan sovinnolli­sina
he kumpikin istuivat Railin pol­villa
kuunnellen mielenkiinnolla mi­ten
hän heille kertoi satuja tai kerto­muksia.
Monta hauskaa hetkeä jär­jesti
Raili heidän yhteiseksi ratok-seen,
saaden lapset kiintymään it­seensä
ja toisiinsa niin lujin sitein,
että heistä itsestäänkin tuntui kuin
näin olisi aina ollut ja tulisi aina
eteenkin päin olemaan. He kolme
muodostivat ehjän kokonaisuuden,
eikä heidän onnestaan puuttunut mi­tään.
Näin oli siis hyvin jokaisella,
eivätkä he edes huomanneet ajan kul­kua,
eikä joulun läheisyyttä, ennen­kuin
pari päivää ennen joulua, joUoin
aamulla varhain heidän kaikkien vie-lä
nukkuessa vahvassa unessa, tuh
Matti käymään kotona. Hiljaa hän
hiipi makuuhuoneeseen, missä häntä
heti kohtasi mitä kaunein näky. Kol­me
nukkuvaa päätä rinnan; Raili oli
keskellä, molempien poikain kädet
kierrettynä hänen kaulaansa. Ei Rai­likaan
huomannut Matin lähestymis­tä
ennenkuin tämä tuli aivan vuoteen
laidalle... Silmät kosteina hän hy­väili
heitä katseellaan, eikä olisi mil­lään
hennonnut heitä herättää.
"Ah, Heikki, Raili ja hänen Tuo­vinsa
. . . " sanoivat hänen silmänsä
. . . "te kaikki rakkaat!" — Kuinka
suloinen näky. Mutta ikäänkuin vais­tomaisesti
tuntien jonkin vieraan kat­seen
aukenivat Railin silmät... ja
hän näki jotain outoa... näki mie­hen
kyyneleiset silmät, näki hymyn
hänen huulillaan, jota ei olisi voinut
loihtia mikään muu kuin onni ja tyy­tyväisyys
. . , näki hänen polvistuvan
vuoteen viereen ja käsi tarttui hänen
omaansa, tunsi toisen huulien kosket­tavan
kättään ja parin kyyneleen ti­pahtavan
kämmenelleen.
"Sinä rakas, kallein nainen maail­massa,
sinun laistasi ei ole toista . . .
Anna minun olla tässä näin, älä he­rätä
lapsia . . . sillä tämä on se kuva,
jonka haluan painaa sieluuni iäksi
. . . Sinä ja lapset. — Minun on nyt
niin hyvä, kun tiedän, että sinä rakas­tat
minunkin lastani... ja Heikki —
hänelle sinä olet rakkain äiti. Ei hän
enää muistakaan omaa äitiänsä, eikä
varmaan enään ikävöi tse kovin isään-säkään."
"Matti, ethän saa sanoa niin, etkä
olla tuon näköinen, kyyneleet silmis­sä,
sillä . . .Taikka minä nousenkin
jo ylös, ei pojat taida herätä . . ."
"Ei, e i . . . Ole sinä vain aivan hil­jaa
ja anna kun minä oikein tarpeeksi
katselen teitä . . . " Hiljaa hän hyväili
Railin kättä, joka lepäsi peitteellä.
Eivät he kumpikaan heti huoman­neet,
että Tuovin silmät olivat jo auki
ja että tämä hiljaa koetti tarkata vie­rasta
miestä, tyytyen vaiti kuuntele­maan
Matin hiljaista ääntä. Mutta
eipä Heikkikään ollut sen kummempi
unikeko, hänenkin silmänsä avautui­vat
hitaasti... sitten aivan selko-selälleen
ja hiljaa kuiskaten "isä" . . .
hän samalla pusertui vielä lähem­mäksi
Railia ja kädet kiertyivät tiu­kemmin
hänen kaulansa ympärille . . .
pehmeästi painui lapsen suu Railin
huulille . . . Sitten vasta hän nosti hy­myilevät
silmänsä isään, hypähtäen
sitten onnellisena isänsä kaulaan, suu­dellen
tätäkin kuten äsken Railia ja
sanoen iloisena: "Isä, sinä tulit!" Sa-
TCNSI VAIN SISÄISESTI
"Hyvää päivää herra professori! Vie­läkö
tunnette minnt?'*
"En tosiaankaan voi muistaa!
«tehän leikkasitte minulta nmpi-suolen
kuukausi sitten.*» ' ^
-Niinkö? Viis& en tuntennt teit»
beti ulkonaisesti!'*
maila hän katsahti Tuoviin päin, huo­maten
tämän olevan jo hereillä jatkoi
hän iloiten: "Tässä on isä, Tuovi.. 1
Olethan sinä hänenkin isänsä, eikö
totta?" — Tämä kaikki tuli kuin yh­tenä
ryöppynä hänen lapsellisilta huu­liltaan,
sillä hän oli iloinen, nähdes­sään
jälleen isänsakin.
"Älähän herättele Tuovia, anna hä­nen
nukkua"... hätäili Matti.
"Eihän Tuovi enään nuku, hänhän
oli hereillä jo ennen minua, etkö sitä
huomannut?" — Samalla hän kallis­tui
alas Tuovin kaulaan ja molemmat
rupesivat nauramaan makeasti.
"Kas noita vesseleitä vain .,
"Nyt meillä on molemmilla isä ja
äiti, eikö?" Ja iloisina ja tyytyväi­sinä
hyppivät molemmat pojat vuo­roin
isän vuoroin äidin kaulaan, huo­maamatta
kuitenkaan heidän kum­mankaan
tuskallista katsetta . . .
Joulun pyhät menivät... ja meni
Mattikin jälleen, mutta nyt hän lähti
paljon alakuloisempana kuin edelli­sellä
kertaa, s i l l a . . . nyt hänellä ei
ollut enään mitään toivoa eikä rie­mua
sisällään, koska Raili oli sanonut
hänelle viimeisen sanansa... jonka
hänen täytyi nyt uskoa. Siis kuiten­kin
yksin...
Noin puoli vuotta jälkeenpäin luki
Raili lehdestä eräästä hirveästä auto-onnettomuudesta,
missä kolme huma­laista
miestä oli saanut surmansa, —-
yksi heistä oli Matti.
Minkälaisen tuskan se herätti Rai­lin
rinnassa, sitä on melkein mahdo­ton
kuvailla, mitkä hirveät itsesyy­tökset
temmelsivät hänen sisimmäs­sään,
hänen tehdessään itselleen ky­symyksiä
ja vastatessaan niihin. Oli­ko
tämä onnettomuus luettava hyvin­kin
juuri hänen viakseen . . . olisiko
hän sittenkin voinut olla ylennyk­seksi
tälle miehelle, jotta hän olisi voi­nut
vähitellen lopulta jättää viinan?
Oliko häneltä ollenkaan oikein tehty
kieltäytyä . . .'vain omassa itsekkääs­sä
pelossaan ? . . . Ehkä hän sittenkin
olisi voinut olla suurena apuna toisen
taistelussa viinaa vastaan? —^ Hänkö
mitätön, heikko nainen olisi pystynyt
vaikuttamaan tuossa miehessä siten
. . . eihän hän ollut pystynyt teke­mään
parannusta ensimmäisessä mie-hessäänkään.
E i . . . e i . . . ei! Miksi hän tällai­silla
syytöksillä ja mielikuvilla pai-noikaan
itseään . . . miksi ei voinut
kylmäverisesti harkita ja todeta
se oli vain viinan syy, ei minun . . .
Mutta Heikin, tuon äidittömän ja
isättömän lapsen surulliset, kyynelei­set
silmät ikäänkuin syyttivät häntä,
R a i l i a . . . ne katsoivat niin surkean
avuttomina häptä aina sielun syvyyk­siin
asti. Siksi ei hän ole koskaan
päässyt siitä tunteesta, että — juuri
hän itse oli suurin syyllinen . . .
Nytkin vielä, kun molemmat pojat
ovat jo miehiksi kehkeytymässä, ja
Railin voimat yhä enemmän heiken­tyneet,
tulee tuo tuskallinen ajatus
hänen mieleensä... ei olisi poikien
tarvinnut niin monesta tärkeästä kiel­täytyä,
jos heillä olisi isä, joka olisi
ehkä töissä j a . . . viinasta vapautu­nut.
iii'-' f.