Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 26, 1936

              Kirj. Änha-Liisa
!W'INNARIN i ^ I ^ oli niitö
hiä, jotka ovat nähneet 'maailman
nurjan puolen. Hän oli lehtolapsi ja
kertomusten mukaan,jonkun parem­piosaisen
miehen poika. Äitinsäj ta­lon
tytär, oli pettymyksen uhnksi
jouduttuaan livistänyt Amerikan
mantereelle, isä ja äiti hommasivat
tyttärensä pois silmistäänj kbska hän
oli häpeäpilkku tälon k u n n i a l l e . . .
Niin jäi Kalle pienenä erään van­han
mummon luo, äidin luvatessa lä­hettää
elatusrahaa, kun pääsee Ame-rikaan.
Mutta riviäkään ei mummo
saanut, sitä vähemmän rahaa. Mum­mo
eleli kunnan avustuksella j a sillä
vei pikku Kallea eteenpäin.
Aika joutui ja Kalle kasvoi tietä­mättä
mitään siitä, että mummo kär­sii
köyhyydessään. Ei vienyt vara­kas
Pohdon isäntä leivän palaa tyt­tärensä
pojalle, vaikka kyllä tiesi,
että mummo taistelee pojan ja jtsensä
olemassaolon puolesta.
Kahdeksanvuotiaana meni Kalle
paimeneksi erääseen taloon; jossa hän
oli kymmenen vuotta. Joka ilta sään­nöllisesti
hän kävi katsomassa kas-vatusmummoaan
j a pyysi emännältä
aina jotain vietävää äidilleen, kuten
hän mummoa kutsui, niin kauan, kun
ei saanut mitään palkkaa. Sitten, kun
hän rupesi saamaan palkkaa, vei hän
kaikki mummolle. Hän voi tämän
tehdä, kun hän sai vaatteet talosta.
Kalle täytti kahdeksantoista vuot­ta,
kun tuo hänelle niin rakas äiti-mummo
saatettiin haudan lepoon. Se
oli katkera isku Kallelle. Hän päätti
noudattaa mummon neuvoja, kun
mummo sanoi hänelle:
"Älä, poikani, vie koskaan savua­vaa
tupakkaa huulillesi, äläkä ota
tulilientä, jota kutsutaan viinaksi. Ne
aineet myrkyttävät sinun sielusi ja
ruumiisi. Ne antavat vain hetkelli­sen
ilon, vaan ei kestä kauaa, kuin
ne tuottavat murhetta. Olen sinut
kasvattanut kuin oman poikani. E i ­vät
omaisesi ole kertaakaan ojenta­neet
auttavaa kättään. Kun minä nu­kun,
niin toivon, että muistat, mitä
olen sinulle sanonut."
Viimeiset sanat, mitä mummo sa­noi
Kallelle, olivat seuraavat:
a'iK alle, rakas poikani. Älä kos­kaan
petä ketään. Älä saata maa­ilmaan
sinun kaltaisiasi pikku rauk­koja.
Kun löydät itsellesi toverin,
niin ole rehellinen hänelle, älä laver­tele
makeita sanoja, älä tunnusta rak­kauttasi,
jos et häntä rakasta •..."
Mummo käsi herpaantui Kallen
kädestä, hän nukkui ikuiseen uneen ...
Kaikki mummon sanat muisti Kal­le,
lähdettyään kulkemaan maailmal­le
heti mummon hautajaisten jäl­keen.
On kulunut kuusi vuotta mummon
kuolemasta. Kalle tulee Perä-Pohjo­lasta.
Hän poikkeaa erääseen taloon,
ostaakseen kahvia ja ruokaa.; Talos­sa
oli äiti ja tytär. Emäntä oli leski,
joka kasvatti tytärtään ankaralla ta­valla.
Ei saanut tytär puhua vieraal­le,
se oli emäntä, joka vastasi, jos
tyttärelle puhuttiin.
Emäntä näytti mieltyvän kovasti
Kalleen. Kalle olikin reipas poika,
joka puki hyvin itsensä. Emäntä ky­syi,
mistä vieras saapuu ja mikä hän
on miehiään.
"Olen vain savottamiehiä j a tulen
Perä-Pohjolasta työmailta", vastasi
Kalle.
"Vai niin. Harvoin näkee savotta­laisen
noin pulskasti puettuna. Vai
että savottalainen", ihmetteli emän­tä,
jatkaen: "Meillä olisi tässä mie­hen
puuie, pitäisi ruveta huoneita
Iestä alkoi Katri näyttää toisenlaisel­ta,
mitä enemmän hän häntä katseli.
Kallella oli tumma tukka. Lapsena
hän oli satuttanut otsansa ja saanut
hiustensa rajaan suuren haavan.
Haavan parannuttua kasvoi arpeen
ihan valkoinen hiustukko, joka oli
kauniin kihara. Tuo valkoinen k i ­hara
näkyi kiinnostavan JKatrin miel­tä.
Kalle huomasi, että tyttö katsoi
sitä aina kun hän otti lakin pois pääs­tään.
Kalle maksoi laskunsa ja lähti.
Lähtiessään hän sanoi hyvästit talon­väelle,
johon emäntä ja "torttu" vas­tasivat.
laittamaan. Vai savottalainen
nepäin! Minä otan sillä aikaa avai­men!"
sanoi Emma hätääntyneenä.
Heikki totteli ja jonkun minuutin
päästä hän sai avaimen ja oven auki.
Ei puuttunut paljoakaan, ettei Herra­nen
hyökännyt Heikin päälle.
"Naistenhäpäisijä! Viettelijä!" ni­mitteli
hän Heikkiä.
Mutta hän rauhoittui kuitenkin ja
Heikki sai selitetyksi, miten yllämai­nittu
tilanne oli syntynyt. Kun vie­raat
ja Herranen .olivat kuulleet se­lityksen
eivät he voineet olla naura­matta,
vaikkakin isä Herrasen naama
vetäytyi ryppyyn,
"Tuota noin . . . " a l o i t t i hän. " K i u ­sallinen
juttu. Kun te nyt kerran olit­te
sellaisessa tilanteessa j a . . . tuota *
n o i n , . . kai on parasta julkaista tei-
<dän kihlauksenne.,
Aivan samaa mieltä olivat Emma Ja
Heikkikin. Kokoonnuttiin pöytien
ääreen, pidettiin puheita nuoren pa­rin
kunniaksi ja Heikkikin puhui.
Katsoen erikoisen hellästi rakastet­tunsa
silmiin, lopetti-hän puheensa sa­noen:
'^Eläköön se «pikkuinen av^n^,on-iienavain!".
v a m . . .
Kalle vähän ihmetteli emännän
touhua. 3 '
" K a t r i , Katri, tule tänne4^uusi
emäntä kamarin ovesta. Kun Katri
tuli, jatkoi emäntä: "Keitä vieraalle
kahvia. Vai savottalainen . . . Niin,
Katri, keitä vieraalle kahvia!"
Katri oli peloissaan kuin villikissan
pentu. Hän katsoi vuoroin äitiään ja
vuoroin Kallea. Kalle huomautti:
"Älkää neiti pelätkö, en minä mi­kään
rosvo ole. Pyydän kahvia ja
ruokaa rahalla."
" N i i n , Katri on aivan kokematon,
puhdas kuin pulmunen ja kaunis kuin
torttu, että kelpaa häntä nuorten
miesten katsoa . . . "
Kallea vähän hämmästytti, sillä
hänen mielestään Katri oli vähem­män
kaunis. Hän oli hyvin laiha, sil­mänsä
olivat vinot ja hartiansa ku­marat
kuin vanhalla ihmisellä.
"Torttuja on niin monenlaisia",
vastasi Kalle, "jotka ovat kauniita
päältä, mutta joitten sisusta on huo­no
ja taas sellaisia, jotka ovat vä­hemmän
kauniita päältä, mutta joi­den
sisusta on hyvä . . . Samoin on
ihmisten laita ja ehkä tässäkin ta­pauksessa."
"Vieras osaa puhua vertauksilla.
Ei sitäkään hyvyyttä ole kaikilla. Vai
savottalainen . . . " lausui.emäntä.
Katri veti suutaan nauruun j a kat-soiiSalleen,
Silloin emäntä, joka huo­masi
tämän, räjähti:
" K a t r i , vai naurat sinä ihan tun­temattomalle
miehelle! Se ei ole si­vistystä.
Muista, että sinä olet vasta
yhddisäntoista ja -sivistyneessä ko­dissa
kasvanut... savottalai­nen!
»
Kalle viipyi talossa vuorokauden,
mutta^ei kuullut Katrin puhuvan sa­naakaan.
Emäntä .piti puhumisesta
huolen ja piti varansa, ettei Katri
jäänyt -hetkeksikään lahden 'kesken
Kallen kanssa. Mutta. Kallen mie*
Kalle harhaili taas Perä-Pohjolas­sa
seitsemisen vuotta. Hän päätti käy­dä
katsomassa, että onko äiti-mum­mon
mökki annettu olla rauhassa ja
samalla hän päätti viedä punaisia
ruusuja mummon haudalle.
Taas hänen tiensä kulkee saman
talon ohi, josta ylempänä kerrottiin.
Kalle on kahden vaiheilla, että men­näkö
sisään vai ei. Lopulta hän päätti
mennä taloon tuntemattomana. Häri
on vähän kasvanut sitten viime käyn­tinsä
ja hänellä on huuliparta, sekä
pieni "patruunanparta" leuassa ja l i ­honutkin
hän on aika tavalla. Mutta
tuo valkoinen kihara, millä sen mus­taisi?
Hätä keinon keksii. Kalle
muisti, että repussasm on kenkämus-tetta.
Hän istui tiepuoleen, otti ojas­ta
vettä ja liotti kenkämustetta ve­teen
ja nyt sai valkoinen kihara mus­tan
värin.
Hän saapui taloon ja sanoi hyvää
päivää sisällä olevalle naishenkilölle.
Mutta ei näkynyt emäntää enempää
kuin ^'torttöakaän", Katria.
Kalle pyysi saada ostaa ruokaa.
"Kyllä", vastasi miellyttävä ääni.
"Onko herra ulkomailta?"
" E i , en ole. Olen vain ollut sa-vottatöissä
Perä-Pohjolassa j a päätin
käydä kotikunnaita katsomassa."
"Onko herra ennen kulkenut täällä
päin?" kyselee nainen.
"En ole, olen aivan outo täällä",
valehteli Kalle. .
Kun Kalle tarkasteli naista pa­remmin,
totesi hän, että se oli Katri.
Kuinka hän olikaan muuttunut! Hän
oli niin pyöreän lihava ja poskensa
olivat punaiset. Vinoista silmistä ei
ollut jälkeäkään, niin oli seitsemän
\iiotta muuttanut tämän tytön. Nyt
hän oli todella torttu.
"Onko herralla kiire?" kysyi tyttö.
"Paistaisin nuo leivät ensin ja sitten
laitan ruokaa."
" E i ole mitään kiirettä", vastasi
Kalle ja kysyi samalla, eikö talossa
ole muita kuin emäntä.
"En minä ole oikein emäntä, olen
tämän talon tytär. Emäntä on maan­nut
rampana viisi vuotta tuolla vintti-kamarissa."
"Missä hän on loukkaantunut, vai
tautiko on murjonut?" kyseli -Kalle
edelleen,
"Hän oli enemmän mies rkuin nai­nen.
Hän rakasti hevoshurjastelua
ja kerrärr hevonen hänet laukatessaan
tallasi", sanoi Katri;
"No ei ole talossa sitten*isäntää­kään?"
" E i ole muuta kuin isäntärenki, jo­ka
on ulkona; kotoa työssä. Palvelus­tytöt
ovat myöskin poissa;"
"Kuinka neiti voi yksin toimittaa
työt?^»
Äleneehän se, vaikka onkin palr-armas
lastaan pientä,
timditidapi kehdossa.
Eikä tiedäy-miten viedä,
taintaan maailman myrskyissä
Aina ompi mulla ollut
onni kova kohtalon.
En mä sulle samaa ioivöis',
lapsosein sä herttainen
Ehkä silloin kun sä vartut,
aika on jo muuttunut.
Näin haaveileepi äiti armas,
pienoistansa hellien.
Kuinka moni äiti rukka,
on uneksinut samaten.
Pettymykset, kärsimykset,
silti osa on ollut lapsien.
Siksi äiti, ken lieneti
opeta aina lapsUles',
kuinka poistuu nurjuus, kurjuus,
toiveet, haaveet on turhia!
Yhteiskunta uusi luodaan,
työllä, sekä tarmolla.
Missä onni osattoman,
on äidin armaan, pienoisen.
jon tehtävää."
"Sallisiko neiti, että auttaisin jol­lain
tavalla?"
"Kyllä, jos herra vain viitsii."
" E n ole mikään herra, olen vain
työläinen, nimeltään Kalle Kinnari."
"Minun niniieni on Katri ja talo on
Tyykilä.'!
"No kättä päälle, olkaamme Katri
ja Kalle!" sanoi Kalle leikillisesti
tarjoten kätensä, johon Katri nau­raen
tarttui.
. Samassa Kalle otti lakin pois pääs­tään
ja hän huomasi, että Katri heti
katsoi siihen paikkaatf, jossa hänellä
oli valkoinen kihara.
"Muistutatte niin erästä miestä,
joka poikkesi meillä noin kuusi tai
seitsemän vuotta sitten", sanoi Katri,
"mutta hänellä oli valkoinen kihara
otsallaan."
"Mikä mies hän oli?" kysyi Kalle.
"Sanoi olevansa savottamiehiä
myöskin. Hän oli hauskan näköinen,
mahdollisesti hiukan teitä lyhempi."
" Hm . . . v a i niin". Kalle pani uu­destaan
lakin päähänsä. Kun tuvas­sa
oli lämmin, hikoili Kalle kovasti
ja hiki vei mustan värin valkoisesta
hiuskiharästa. Kun Katri oli saanut
ruuan pöytään, käski hän Kallea syö­mään
ja istui itsekin pöydän toiseen
päähän. Kun Kalle heitti lakin pääs­tään,
katsoi Katri Ihmeissään ja sa­noi:
"Valkea kihara, siis sama inies,
joksi teitä olen epäillyt!"
Kalle ihmetteli, että minnekäs se
väri oli hävinnyt, kunnes huomasi,
että se oli jäänyt lakin reunaan . . .
Nyt alkoi piihe luistaa paremmin.
Katri kertoi, että Kallen ensi kerran
käydessä ei hän> Katri, oHut ujo,
vaan hän oli .ankaran kurin alla.
Kalle tunsi halua viipyä Tyykiläs-sä
j a valkea kihara 5ai hulmuta va­paana
kenkämusteesta. Ei ollut ai­kaakaan,
km ilmoitettiin Katriii ja
Kallen kihlaus;
Emäntä IhmeUeUitsekseep:
"Vai se entinen savottalainen.
mmm
.«1
USEIjViKf ÄT^
ovat melkein kuuroja ja puoliksi so­keita.
.
K)Oo
SUOMEN-ulkomaista velkaa on ly­hennetty
yildeii, vuoden aikana lähes
500 miljoonaUä markalla. ^