Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 21, 1936

              ^ «assd nymerossas 3
II
P1
Tn ti
T.\LO, sijaitsi mäen törmällä. Sitä
ympäröivät suuret puut ja sinne
johtavan tien molemmin puolin kas­voivat
kauniit koivurivit. Talo ei ol­lut
erikoisen varakas, mutta se oli ve^
laton ja sen maat antoisat.'
Isäntä ja emäntä olivat jo vanhoja.
Siksi olikin isännyys aiyan kuin itses­tään
siirtynyt talon vanhimmalle po­jalle.
Poika oli parhaassa miehuuden
iässä, päätään pitempi suurta sisarus­parvea,
kaunis, roteva ja ryhdikäs.
Sellaisena oli hän talojen tyttärien
toivo ja palvelustyttöjen salainen
ihastus. Tämän tiesi poika itsekin ja
oli hänellä lukemattomia sekä julkisia
että salaisia suhteita niin talojen tyt­tärien
kuin palvelustyttöjenkin kans-i
sa.
Nuoren miehen mieli oli lainehtiva
ja levoton, hänen rakkautensa väkevä
ja kesytön — se S3rttja ja sammui yh­tä
helposti. Hän koetti etsiä suhteis­taan
tyydytystä jollekin, mitä ei itse-
I kään käsittänyt ja joka poltti hänen
I rimiassaan ainaisena hehkuna, hänen
turhaan koettaessa sitä sammuttaa
juomingeissa ja hurjasteluissa.
Mies otti vaimokseen varakkaan ta­lon
tyttären, jota silloin myöskin ra­kasti.
Nyt muutettiin myöskin viral­lisesti
talo,hänen nimiinsä. Mies kat-seh
toivorikkaana tulevaisuuteen, al­kaessaan
uuden elämän ja tehdessään
työtä perheensä ja kotitalonsa hy­väksi.
Mutta entisyys palasi, eikä vaimo
voinut olla huomaamatta miehensä le­vottomuutta.
Pian halusi mies myydä
talon ja muuttaa toiselle paikkakun­nalle.
Vaimo esteli ensin, mutta suos­tui
lopuksi, sillä hän rakasti miestään
suuresti ja toivoi tämän viihtyvän uu­sissa
oloissa.
Niin myi mies entisen kotitalonsa
ja lähti sen jälkeen harhailemaan pi­täjästä
toiseen, uutta taloa katsellen.
Hän ostikin pian talon ja muutti sin­ne
perheensä kanssa. Talo oli iso. Oli
otettava seka nais- että miespuolista
apuväkeä. Mies tunsi viihtyvänsä uu-ffessa
kodissaan. Hän koetti hukut­taa
entisen minänsä työhön^ raataa
aamusta iltaan metsissä, pelloilla —
kaikkialla. Mies tunsi voimakasta
le hän hädässään haki turvaa a i ­monsa
huolenpidosta.
Eräänä iltana oli talossa tapettu va­sikka.
Mies oli oUiit siinä mukana ja
. vaikutti se hänen kiihtyneeseen her­mostoonsa
ja herkkään mieleensä hy­vin
merkillisesti.
Koko yön valvoi mies, harhaillen
talossaan kuin apua etsien, sillä hän­tä
vaivasivat hirveät mielikuvat. Ne
käskivät häntä johonkin. — Johonkin
ne kiihoittivat, ahdistivat. Mies tart­tui
kuin hukkuva jokaiseen selvään
ajatukseen, mutta ne eivät kestä, ha­joavat-—
ratkeavat.
Yöllä heräsi hätien J^ehdossa nuk­kuva
pieni poikansa. Mies lauloi ja
tuuditti lapsen uneen uudelleen ja
luuli saavansa lohtua.
Mutta ne tulivat taas — ne pahat
unet. Ne kiusasivat, ajoivat takaa,
eivät antaneet rauhaa.
Tuvan pöydällä oli iso veitsi. Sitä
oli käytetty illalla ja siinä oli vielä
verta. Mies otti sen käteensä. Hä­nellä
oli myös pyssy laatikossa —
mies otti senkin. Se tuntui kylmältä
käteen ja —r häntä puistatti. — Miksi
täytyi hänen kärsiä ja kaikkien nii-den,
jotka ovat yhdistett5mä hänen
elämäänsä? — huusi hänen hätäänty­neet
sielunsa.
Vaimo oli jo noussut ylös ja oli tu­van
puolella aamukahvin keitossa.
Palvelustytöt olivat navetassa aamu­askareillaan
ja miehet olivat lähteneet
heinäkuormia viemään toiseen kylään.
Mies näki nukkuvat lapsensa. He
olivat vielä onnellisia ja heidän unen­sa
rauhallista.
Rauhallista! — Oliko hänen unen­sa
ollut lapsenakaan rauhallista?
He ovat hänen lapsiaan ja heissä
virtaa hänen verensä.
Hänen verensä! Sama rauhaton ve­ri
! — — Ei, ei! Hänellä ei ole oikeut-ta
. . ! Hänei^ täytyy pelastaa hei-
. d ä t . . , ; ;
Äliehen päässä jyskyttää. Hänen
suonissaan virtaa veri kiihkeänä, pu­naisena
ja pulpehtivana. Hän takoo
ohimoitaan, voihkii, nyyhkii.
Vaimo kuulee tuvan puolelle jotain
outpa ja tulee katsomaan. Mies tui­jottaa
häneen laajentunein silmäterin,
kädessä on hänellä revolveri. Velvol­lisuus
— velvollisuus! huutaa häneri
sisässään! Mies ei tajua mitään, hä­nen
sormensa painaa liipasinta —-vai­mo
kiljaisee, kaatuu . . .
Lapset kääntelevät rauhattomina
vuoteissaan. Mies ryntää heidän luok­seen
—- laukaisee — laukaisee. —
Kaikki, kaikki, huutaa sama vaativa
ääni hänen sisässään.
Viimeksi hyökkää mies kätkyelle.
Poika katselee häntä kuin ihmetellen
ja nostaa luottavaisena kätensä isään-'
sä kohti.
Mies herää kuin pahasta unesta.
Muistaa yöllisen laulunsa. Hän kat­sahtaa
ympärilleen, näkee kaiken, kai­ken
Kauhistuu, repii tukkaansa, huu­taa,
itkee — huutaa suurta hätäänsä
ja tuskaansa, itkee koko elämänsä
suurta kurjuutta ja lopuksi kaatuu
tajuttomana maahan, josta hänet sit­ten
löydetään. >
Seuraa viikkokausia kestävät kuu­lustelut,
tutkinnot — mielisairaala.
Mielisairaala! — Miksi sinne? tus­kittelee
mies, sillä hän ei tiedä, että
hänen sielunsa oli sairas—ollut koko
hänen elämänsä ajan.
Kaksitoista vuotta on kulunut.
Harmaantunut mies palaa entiselle
kotiseudulleen. Hänet oli katsottu
"täysm parantuneeksi". Mies ei puhu
koskaan itsestään, ei vaimostaan eikä
lapsistaan. Paikkakuntalaiset häntä
hiukan vieraksuen katselevat ja kuis­kailevat
kummallisia juttuja hänen
entisyydestään.
Usein vieläkin kuullaan miehen rau­hattomat
yölliset askeleet.
rakkautta lapsiaan kohtaan, joita oli
vuosien kuluessa tullut viisi. Heidän
tulevaisuuttaan hän tahtoi rakentaa.
Mutta hänen rinnassaan paloivat
entiset tulet. Ne liekehtivät, roihusi­vat,
polttivat ja kuluttivat...
Hänen täytyi hakea viihdytystä.
Hän teki kaupunkimatkoja, joi ja
nurjasteli. Palattuaan seUaisUta mat­koilta
hän kertoi mitä merkiUisempiä
ja mielikuvitusrikkaiinpia kertomuk-'
joista useimmat olivat hänen sai-
^Jsen mielikuvituksensa loihtimia.
^ ^aimo kärsi miehensä tähden ja
whdutteli tätä kuin suurta lasta. Elä-
^a kulki eteenpäin ristiriitaisten tun­teiden
riehuessa miehen sielussa, joU-RYSKYIN
murtuu talven valta,
sulaa lumet kaikkialta.
Vavahdellen hanhet haihtuu,
vesivirroiksi ne vaihtuu.
Tuonut on taas kevät jälleen
virkistystä elämälle.
Voittoansa tuuli soittaa,
lämpö kylmän vallan voittaa.
Mahti mainen ei voi estää,
pohjan vihurikaan kestää,
kevätaurinko kun ratkoo,
talven jäiset kahleet katkoo.
Laulaa purot, vettyy notkot,
syöksähdellen täyttyy rotkot,
vuorilta kun das rientää,
tulva esteet tietään viertää.
"Kaunista on kevät tämä",
laululinnut visertävät.
Oksalla kun riemuin hyppää,
pesäkorren nokkaan nyppää.
Siintää taivas, päivä loistaa,
murheen mielestä se poistaa,
hetkeks* sielun lumoaapi,
huolet raskaat katoäapi.
Miettehet näin aprikoivat,
luonnossa kun laulut soivat:
Pois jos huolet voisin heittää,
orjan kahleet maahan peittää.
Kevät tää! Kevät tää!
Rinta se riemuiten sykähtää.
Aurinko herttainen lampoä~jakaa,
raikkaana tuuli saa metsien takaa.
Saa raatajakin tuoksua hengittää.
— Kevään laulu soi kaikkialla.
U. WIRTA.
Kirf. RAHAN VANKI
(Kilpakirjoitus)
ULI kaunis kuutamoilta.
^ Mies pitdi vaalean naisen käsiä
omissaan, kysyen hellästi: "Miksi si­nä
et rakasta minua?''
Nainen vastasi: *
"Jos tietäisit elämäni tarihan, niin
—• ehkä et sinäkään rakastaisi minua;
Haluatko kuulla sen?"
Mies nyökäytti päätään merkiksi,
että halusi kuulla ja nainen kertoi:
"Olen köyhän kodin lapsi. Haavei­lin
rikkautta, rahaa. Menin naimisiin
vanhan mutta rikkaan miehen kanssa^
Ajattelin: Kun hän kuolee olen minä
vapaa rakastamaan nuorta ja, — mi­nulle
jäisi paljon rahaa — puutetta
ja huolia ei o l i s i . . . Mieheni oli jul­ma
luonteeltaan. En voinut pitää hä­nestä,
vielä vähemmm rakastaa häntä.
Hän teki elämäni suorastaan sietä­mättömäksi.
Kaipasin miestä, jota
voisin todella rakastaa, — kaipasin
lasta. Uneksin löytäväni molemmat
jostain maailman sopesta.
Oltuani naimisissa kuusi vuotta,
tuli elämääni niipri mies. Hän tuli
meille työhön. Aluksi minä pidin hä­nestä
ja sitten —- rakastin häntä. Mies
oli tietoinen tästä. Hän lupasi hank­kia
minulle pienen kodin. Seuraava
vuosi elämässäni oli hauska ja vietin
sen onnellisena, sitten— tiesin tule­vani
äidiksi hänen lapselleen. Luulin
harien rakastavan minua.
Kun ilmoitin tuon suuren asian hä­nelle
kauhistui hän. Seuraavana aa­muna
oli hän mennyt pois, en tiedä
minne. Surin häntä. Sain myöskin
häneltä kirjeen, jossa hänkin sanoi
surevansa ja kaipaavana minua, sekä
sitä pientä. Silloin hän myöskin tun­nusti
olevansa naimisissa, mutta että
hänen vaimonsa oli hänen poissaolles­saan
ollut uskoton hänelle. Kirjeessä
oli myöskin huomattava summa ra­haa,
jonka hän kehoitti minua käyt­tämään
hyväkseni. Hän pyysi an­teeksi
ja lupasi tulla luokseni — jos­kus.
Jätin vanhan miehen salaa, karka­sin
maailmalle... Kävin työssä- Elä­mäni
oli ankaraa ja usein sain mennä
vuoteelleni ilman ruokaa.
Sitten synt3d pieni pjoikani. Hän oli
aivan isänsä kuva, — ainoa muistoni
hänestä. Hän on ollut minun lohtuni
ja samalla myöskin siunaukseni. Hän
on nyt 18-vuotias ja auttaa minua.
Mieheni kuoli 10 vuotta sitten. Sii­tä
saakka pien etsinyt kaihoten rikos­toveriani,
vaan en ole häntä lö)rtänyt.
Rakastan häntä vieläkui j ä olen ni-mittanjrt
poikani isänsä nimellä: Toi­vo
Keino. Haluaisin joskus ilmaista
hähelLe totuuden kuka on hänen
'•isänsär ' —•.'
"Toivo Keino", huudahti mies. —
"Olen tässä, arnaaanilSallimiis on
tuonut meidät yhteen. Vaimoni kuoli
kblme yuötta sitten. Menin silloin
heti siiiun entiseen kotiisi, mutta en
(Jatkoa 3:11a sivulla)